Sanataidetta, naurua, tunteita: Arvostelussa Pelit-lehti

Yhdeksänkymmentäluku oli aikaa, jolloin jokainen naapurin poika ja osa tytöistäkin halusi osata kirjoittaa niin kuin Pelit-lehden Niko Nirvi. Nnirvistä tuli kasvoton legenda, jonka olemassaoloa alettiin epäillä säännöllisesti, koska hän ei päästänyt itsestään kuvia lehteen. Pelit-lehdestä puolestaan tuli klassikko, jonka arvosteluja, kolumneja ja peliteollisuusjuttuja odotettiin hanakammin kuin keskiviikon Aku Ankkaa.

Minullekin Nnirvi oli ensimmäinen toimittajaesikuva, ja tilasin Pelitiä jonnekin 2000-luvun alkuun asti, jolloin pelaaminen vaihtui pariksi vuodeksi muihin puuhiin.

Yliopisto-opintojen loppupuolella palasin intensiiviseen pelaamiseen (määrittelen intensiiviseksi sen, että pelaan keskimäärin yhden pelin läpi joka viikko). Ajattelin, että Pelit-lehti edustaa minulle lapsiaikaa, joten tilasin ”aikuismaisen” Edgen, jonka kuiva brittityyli on saanut minut toistaiseksi uusimaan tilauksen. Nyt on aika tarkistaa kilpailijat.

Peliskooppi on erikoistunut sarjoihin, jotka ovat ”toistaiseksi kesken”, ja näihin voi liittää uuden sarjan: keskeisten pelilehtien läpikäynti ja arvostelu. Aloitetaan Pelit-lehdestä, koska siitä alkoi oma luku-urani aikoinaan. Arvostelussa on kesä-heinäkuun numero eli 6-7/2014. (Arvostelu olisi ilmestynyt aikaisemmin, mutta lehti oli kadonnut kirjahyllyn taakse kesäksi ja löytyi vasta syyssiivouksessa…)


Aloitetaan kannesta.

IMG_20140613_125336

Ensisilmäyksellä kansi edustaa toimivaa mutta perinteistä promokantta, joka mainostaa kuvallaan odotettua jättibudjetin peliä eli Watch Dogsia, joka muutenkin sai eniten julkisuutta touko-kesäkuussa. Edellisessä numerossa julkaistun Watch Dogs -ennakon otsikko oli ”Vallan vahtikoira”, kun taas tämän numeron Watch Dogs -otsikko on ”Kansanvallan vahtikoira”.

Saivartelua ehkä, mutta kuvastaako tämä laajemminkin Pelitissä ilmenevää sanontojen toistamista?

Samalla korkeudella kannessa mainitaan liuta tulevia AAA-pelejä: Call of Duty, Alien Isolation ja The Evil Within. Pienemmän mittakaavan pelejä kannessa edustavat kolme seikkailupeliä ja punaisella painettu Xenonauts.

Yleisesti Pelitin kannen otsikot painottuvat jo julkaistuihin ja juuri nyt pelattavissa oleviin peleihin. Esimerkiksi Edgellä on tapana painottaa kansissaan tulevia pelejä ja pitkäkestoisempia ilmiöitä; Edgen tagline onkin ”the future of interactive entertainment”. Pelitin kansi taas viestii, että lehti antaa enemmän tietoa nykyisyydestä kuin tulevaisuudesta tai menneisyydestä.

Visuaalisesti kansi on minusta onnistunut. Punainen väri muodostaa huomiota kiinnittävän kolmion moottoripyörän ja kahden otsikkotekstin väliin. Moottoripyörän nokan valkoiset pystyraidat toistavat hauskasti lehden otsikon pystysuoria l- ja i-kirjaimia. Kannesta tulee vaikutelma liikkeestä ja korkeudesta.

Kannen väite ”paljosta kesälukemisesta” tuntuu huijaukselta, koska lehti on tasan yhtä pitkä kuin edellinen numero, vaikka tämän kai pitäisi olla jonkinlainen tuplanumero.

Yksityiskohta: vasemman yläreunan laiteluettelossa pelialustat on erotettu suurempi kuin -merkillä, ja ”suurimpana” kaikista on PC.


Sitten sisältöön.
 Muistan 90-luvun Pelitistä erityisesti kolme asiaa: hauskasti ja omaperäisesti kirjoitetut tekstit, kirjallisesti muita pelilehtiä kunnianhimoisemmat arvostelut ja voimakkaat tunteiden ilmaisut. Melkein viidentoista vuoden tauon jälkeen vaikuttaa siltä, että lehden tavaramerkit ovat tallella.

Pelitiä lukiessa ei tunnu, että pelitoimittajat voisi korvata roboteilla. Koneet eivät onnistuisi olemaan yhtä huvittavia heitoissaan. Ensisilmäyksellä vaikuttaa, että kirjoittamisen taso on yksinkertaisesti korkeammalla kuin monessa älyllisempänä itseään pitävässä aikakauslehdessä. Lehden kieli on yhtä aikaa sujuvaa, rentoa ja hauskaa, ja se tuntuu yhtenäiseltä, vaikka jutut kirjoittaa sekalainen joukko toimittajia ja avustajia.

Pääkirjoituksen on kirjoittanut sama henkilö kuin ysärillä eli päätoimittaja Tuija Lindén, joka allekirjoittaa tekstinsä tuttavallisesti etunimellään. Otsikkona on virkistävästi ”Kyllä pelaaminen aina työnteon voittaa”. Teksti on vähän konsulttimainen, mutta niinhän pääkirjoituksilla on tapana olla. Plussaa siitä, että pääkirjoitus kurottaa ulos ahtaasti määritellystä pelaamisen käsitteestä ja pyrkii näyttämään, että pelillisillä tekniikoilla on yhteiskunnallista ja taloudellista merkitystä.

Pääkirjoitussivulla on myös esittelyboksit neljästä numeron kirjoittajasta. Esittelyt vaikuttavat mukavan taktikoimattomilta verrattuna vaikkapa Ylioppilaslehden tai Imagen karmeisiin hipsteriesittelyihin (edellinen lehti ivasi joskus jälkimmäisen tyyliä: ”Jutun perässä on inhimillistävä esittelyanekdootti, tyyliin kirjoittaja maksaa ostoksensa rahalla”). Lukija saa tietää, että Nnirvi pelaa poikansa kanssa, avustaja on muuttanut toiselle paikkakunnalle ja toinen on pelaamisen sijaan lukenut kirjoja koko kevään.


Ensimmäisenä juttuna
numerossa on ennakko ensimmäisen persoonan ammuskelujen burgerikuningas Call of Dutyn syksyllä tulevasta osasta. Trendikkääseen ja tylsään valtavirran aikakauslehtijournalismiin tottunut silmä ilahtuu: hienoa, että lehti aloittaa kunnon kolmen sivun jutulla eikä turhauttavalla haulikkosilpulla, jota esimerkiksi naistenlehtien ja Imagen alut ovat nykyään pullollaan. Otsikko on taattua Pelitiä: ”Maailma muuttuu, eksoseni” – kyse on siis Nummisuutareiden sanonnan väännöksestä, johon on ympätty vitsinä taistelujoukkojen vahvistetut eksoskeleton-puvut. Hauskaa, kunnes tarttuu Pelitin edelliseen numeroon ja huomaa, että samaa sanontaa on käytetty siinäkin (tosin perusmuodossaan, ks. Pelit 5/2014, s. 31).

COD-ennakko voisi olla tylsää jankkausta siitä, miten tylsäksi jankkaukseksi CODit ovat itseään toistavina parodisen miehisinä mössöpeleinä muuttuneet. Tuomas Honkala onnistuu kuitenkin kirjoittamaan mielenkiintoisen jutun siitä, miten nykysodissa saatetaan käyttää enemmän yksityisten palkkasoturifirmojen sotilaita kuin valtiollisia sotilaita. En olisi arvannut lukevani pelilehden COD-tekstissä tällaista kappaletta:

Samalla kun yksityinen turvabisnes kasvaa, valtiollista turvallisuuskoneistoa supistetaan. Suomessa vartijoina työskenteleviä on jo selvällä marginaalilla enemmän kuin poliiseja, eikä poliisien määrä ole ainakaan lisääntymässä, kiitos säästöpaineiden. Niinkin arkipäiväiseltä vaikuttava vartiointifirma kuin G4S on todellisuudessa maailman suurin turvallisuusalan yhtiö, joka työllistää yli puoli miljoonaa ihmistä.

Pelilehti uskaltaa siis kirjoittaa myös yhteiskunnasta, ei vain peleistä. Arvostan! Tällaista voisi olla lisääkin.

Kriittisen tekstin taustalle on valittu aukeaman kokoinen kuva räjähdyksestä, se naurattaa.

Avausjutusta näkyy myös hyvin, miten Pelitin tyyliin kuuluu perusteltu subjektiivisuus: toimittajat eivät yritä piilottaa vaikutelmiaan ”objektiivisiin seikkoihin” vaan voivat sanoa suoraan, jos tuleva peli ei vaikuta niin mullistavalta kuin markkinointimatsku väittää tai jos toimittaja provoaa haastateltavaa pelinkehittäjää omasta näkökulmastaan. Muutenkin tunteet leimuavat lehden sivuille. Fiilistely on koko lehden ydin, ja jutuista näkee, että kirjoittajat rakastavat pelaamista eivätkä ole mitään leipäpappeja.


Muutama sana otsikoista ja ingresseistä.
Yleensä otsikot lukemissani suomalaisissa lehdissä ovat kuivan asiallisia, väsähtäneitä tai sitten klikkijournalistisen huijaavia ja ärsyttäviä. Tähän suhteutettuna Pelitin otsikot ovat nerokkaita. Mukaan mahtuu tietysti latteuksia (kaksi Mario-arvostelua, joiden otsikossa on ”putkimies”) ja itsestäänselvyyksiä (”Wowintappoase” ei ole huono mutta ei kovin omaperäinenkään otsikko morppiarvostelulle), mutta yleinen linja on hauska kokoelma sanaväännöksiä, klassikkoviittauksia, puujalkavitsejä ja ehkä vähän myös informaatiota. Pari esimerkkiä otsikoista ja ingresseistä:

  • Mustat messut (Nnirvin mehukas parodiakolumni E3-pelimessuista)
  • Luomuteurastaja. Wormsin ja Lemmingsin yhdistelmä ei sisällä lainkaan natriumglutamaattia (arvostelu, jonka alaotsikko kuuluu: Oikeutta eläimille)
  • Nazisin taistelu: Kiitos 1946-1960 (otsikko Wolfenstein-arvostelusta, piruilee tietenkin Maikkarin uutisten käännösvirheelle ja talvisotapersuille)
  • Riistaeläimistä vaarallisin. Ihmistä mä metsästän, aion saada suuren (Sir, You Are Being Hunted -arvostelu)
  • Viikinkerit. Se miekkaan hukkuu joka miekkaan tarttuu, jos sen tekee väärin.
  • Its raining Men! Of War! Se onkin kesäsateista kivointa, ei kevyttä, ei raskasta, vaan juuri sopivaa (ingressi Men of War: Assault Squad 2:n arvosteluun)
  • Päivänvalopää (Daylight-arvostelu)


Arvostelujen kieli
hersyilee niin, että tekstejä lukee vaikka arvosteltu peli ei kiinnostaisi yhtään. Alkaa naurattaa, kun asiallisessa kauhupeliarvostelussa kirjoitetaankin yhtäkkiä: ”… kun kulman takaa ilmestyy tappava kummitus ännännen kerran, isoin pelko on ohjaimen lentäminen kaaressa asuntoni länsisiipeen, sinne pelihuoneen toiselle puolelle, viinikellarin kynnykselle”. Myös Tex Murphy -arvostelun aloitus on kultaa: ”Kun dekkari Tex törmää kekkari Teslaan, ilmassa on sähköä.”

Pelit on myös aikojen kuluessa luonut yleiseen käyttöön nousseita suomenkielisiä käännöksiä ja käsitteitä, kuten moninpeli, burgeripeli, mörppi ja delsu.

Nnirvin kolumneille huutonauran edelleen. Kokeneiden toimittajien kolumnit ovat muutenkin Pelitin ehdottomasti parasta tykitystä.

Mitä enemmän Pelitiä kuitenkin lukee, sitä enemmän kirjoitustyyli alkaa toistaa itseään. Kirjoittajat ryöstöviljelevät hyvin kuluneita sanoja ja sanontoja:

  • ruma ankanpoikanen
  • loputtomat nostalgia-sanat (lehden alkupuolella annetaan ”tupla-annos nostalgiaa” ja kehutaan nostalgiseksi luonnehdittua peliä nostalgisesta lämminhenkisyydestä, ja loppupuolella vedetään nostalgianaruista ja tarjoillaan nostalgiahermoille)
  • tutkia ja hutkia
  • silmäkarkki
  • oravanpyörä
  • kuin X:stä konsanaan
  • kadonneen X:n metsästäjät
  • kikkailu-sanan toistaminen
  • rautaa rajalle
  • veri vetää
  • paluu tulevaisuuteen / X:ää, komisario Palmu / anna mulle piiskaa jne.

Iso osa juttujen ”hauskuuksista” tuntuu väkinäisiltä. Onkohan niin, että 1990-luvulla tietyt kirjoittajat (Nnirvi, Honkala, Joona Vainio ja muutama muu) vakiinnuttivat puujalkamuljautteluihin ja vitsailevaan sanamagiaan nojaavan kirjoitustavan, ja sen jälkeen uusien kirjoittajien on ollut pakko ”olla hauskoja”. Välillä kuitenkin haluaa lukea peleistä eikä kirjoittajan koomikonkyvyistä.

Juttelin erään Pelit-lehteen aikoinaan kirjoittaneen avustajan kanssa, ja hän kertoi, että toimitus oli editoinnissa lisännyt tekstiin ”hauskoja” heittoja ja kummallisia huudahduksia.

Tai otetaan esimerkiksi kesä-heinäkuun numeron Child of Lightin arvostelu. Lapsena oli huimaa törmätä runomuotoisiin peliarvosteluihin ja muutenkin lanteelta rennosti ammuttuihin pelijournalistisiin kokeiluihin. Nyt runot tympäisevät. Ne eivät tunnu lisäävän arvosteluun mitään.

On ylipäänsä vaikea määrittää tarkasti, milloin vitsailu toimii ja milloin se herättää myötähäpeää. Kuinka paljon vitsikirjoittaminen kahlitsee Pelit-lehden sisältöä? Jättääkö se tilaa kriittisemmille ja vaikkapa filosofisille, sosiologisille tai psykologisille kirjoituksille peleistä?

Pelit-lehti on säilyttänyt tasonsa ja on edelleen viihdyttävää kamaa, mutta se laskee liian paljon vitsailun ja nostalgian varaan. Juuri nyt maksan mieluummin viileästä professionalismista Edgen tyyliin sekä uusimman kriitikkosukupolven teksteistä, joissa analysoidaan kriittisesti esimerkiksi pelien maailmankuvaa, naiskuvaa, taloudellista kontekstia tai suhdetta kapitalismiin.


Pelit-lehti

Kehumme

  • rikasta kielenkäyttöä
  • huumoria
  • monipuolisuutta erityisesti peliarvosteluissa
  • asiantuntemusta, tarkkuutta, huolellisuutta ja kokemusta
  • toimivaa taittoa

Moitimme

  • huumorin ajoittaista lätsähtämistä väkinäiseksi
  • kuluneiden fraasien hokemista
  • yhteiskunnallisen analyysin satunnaisuutta
  • asiallisia ei-vain-humoristisia taustajuttuja voisi olla enemmänkin, peliarvosteluja ja vitsejä kun löytää netistä loputtomasti
  • ylenmääräistä nostalgiaa pelaamisen kultapäivistä