Tulosuuntia: Klementiini

Kun aloittaa jotain uutta, esimerkiksi pelaamista käsittelevän blogin, on reilua selvittää syy siihen. Ihan vaan jotta edes itse tietää mitä on tekemässä. Peleistä kirjoittaminen kutkuttaa monesta syystä. Selvitän niitä omalta osaltani, pksu kirjoittakoon omat manifestinsa.

Ensimmäinen syy on tärkein: pelaaminen on pirun hauskaa. Pelaaminen generoi nautintoa ja iloa. Se on meditaatiota ja öisin valvottavaa stressaamista. Se on poissaoloa ja mindfulnessia. Se on maindfakkia ja luretusta katatoniaan. Se on yhtä aikaa orgiat ja niiden jälkeinen aamu.

Jos pelaaminen ei ole jotain, niin virtuaalitodellisuutta. Käsite on ääliömäinen. Ei ole mitään todellisuudesta eroavaa virtuaalitodellisuutta, pelit ovat osa tätä samaa todellisuutta kuin kivet, savupiiput, bakteerit ja lampaatkin. Samaan tapaan ei ole mitään ”virtuaaliseksiä”, mistä kohistiin netin alkuaikoina, on vain seksiä, jota voi harrastaa erilaisilla tavoilla. Pelit ovat totta.

*

Olen kirjoittanut viime vuosikymmenen aikana useimmista muista asioista, joihin suhtaudun intohimoisesti, kuten kirjoista, mielenosoituksista, matkustamisesta, mediasta, filosofiasta, asevelvollisuudesta, estetiikasta, yhteiskunnallisista liikkeistä, konservatismista ja tekijänoikeuksista. Pelit ovat jostain syystä jääneet kirjoittamisen ulkopuolelle.

Ehkä syynä on äiti. Kun kerroin esikouluikäisenä haluavani pelintekijäksi, äiti sanoi, että hienoa, mutta kyllä sulla varmaan on kykyjä johonkin parempaankin…

Pelit nähtiin silloin  turhana viihteenä ja aivottomana hedelmäpelinä. Jonkun Angry Birdsin menestys ei ole ihan hirveästi ennakkoluuloja murtanut.

Kun on koko tietoisen elämänsä pelannut ja kirjoittanut mutta jättänyt kirjoittamatta pelaamisesta, aiheita riittää. Melkein liikaakin. Tekee mieli oksentaa kaikki patoutunut pelaamiseen liittyvä halu ja viha.

*

Suomenkielisessä pelijournalismissa ei juuri tehdä eroa peliarvostelujen ja pelikritiikin välille (jos jossain tehdään, niin saa ilmiantaa). Peleihin suhtaudutaan yleisesti ja etupäässä kulutustuotteina, jotka joko toimivat tai eivät. Nauttiiko arvostelija pelistä ja tarjoaako peli vastinetta rahalle? Mitään muuta taiteen lajia ei arvostella samoilla kriteereillä, kukaan ei esimerkiksi kirjoita, että ”installaatio on liian lyhyt ja vaikea pääsylipun hintaan nähden”.

Pelijournalismissa keskeinen sisältö koskee sitä, maksaako pelistä vai jättääkö maksamatta. Pelien ilmaisemaa maailmankatsomusta tai pelisuunnittelun tuottamaa aistimellista kokemusta analysoidaan vähemmän, puhumattakaan peleihin liittyvistä sisäisistä ja ulkoisista valtasuhteista ja siitä, miten pelien mekaniikka, visuaalisuus ja interaktiivisuus liittyvät koko sotkuun (näistä viimeksi mainituista eli pelien tekniikasta en osaa sanoa kovin paljon, sitä varten blogilla on toinen kirjoittaja).

Peliarvostelija on henkilö, joka kertoo, kannattaako peli ostaa. Peliarvostelija ruotii pelin tasapainoisesti osa-alueittain: minkälainen grafiikka, onko hyvä musiikki, toimivatko kontrollit, onko buginen jne.

Pelikriiitikko taas on henkilö, joka yrittää kirjoittaa auki jotain siitä tavasta, jolla peli ilmaisee maailmaa (yhteiskuntaa, energiaa, metaforia, sukupuolta, valtasuhteita, luontokäsitystä jne.). Suomessa on paljon erittäin hyviä peliarvostelijoita ja sellaisia pelijournalisteja, jotka tuntevat ja arvioivat pelialan käytäntöjä laajasti. Suomalaisia pelikriitikkoja en juuri tunne. Enkä väitä olevani itse sellainen, enhän ole koskaan edes kirjoittanut peleistä. Mutta ehkä voi aloittaa vaikka tuomalla suomeksi muunkielistä keskustelua.

Sillä miksi taidekritiikki pitäisi jättää muihin taiteisiin? Jostain syystä baleteista ja oopperoista kirjoitetaan kritiikkejä, vaikka baletti ja ooppera ovat taiteenlajeina absurdin marginaalisia pelaamiseen verrattuna. Miksei pelien sisältöjä analysoida yhtä kriittisesti ja mielenkiintoisesti kuin kirjoja tai elokuvia?

Kun elokuva keksittiin 1800-luvun lopulla, kesti kolmisenkymmentä vuotta, ennen kuin se otettiin taiteena vakavasti. Pelit ovat olleet olemassa yli 30 vuotta. Ne ovat tärkeä osa monien arkikokemusta ja kehittävät uusia aistimisen ja kokemisen tapoja, aivan kuten muutkin taiteenlajit. On aika ottaa pelit kulttuurikritiikin kohteeksi siinä missä ooppera ja kirjallisuuskin.

*

Jos nyt joku tavoite pitää asettaa tälle blogille (päivätyökseen kirjoittava oppii väistämättä asettamaan tavoitteita…), niin sanotaan vaikka oppiminen. Jos vaikka oppisi lukemaan ja kirjoittamaan peleistä. Ja sitten pelaamaan niitä paremmin. Hundredsin sadas kenttä on edelleen kesken…