Luettavaa

Suositeltavaa luettavaa peleistä ja pelaamisesta. Listaa kirjoitetaan sitä mukaa, kun ehdimme lukea ja esitellä. Sillä välin kannattaa tutustua pelikriitikko Brendan Keoghin laatimaan lukulistaan tai Edge-lehden 50 kirjan luetteloon.

Pelilehdistä suosimme jo mainitun Edgen lisäksi Rock, Paper & ShotguniaKotakua ja Penny Arcadea. Suomenkielisistä Domea ja Pelaaja-lehteä seuraamalla pysyy ajan tasalla. Onpa Pelit-instituutiokin vielä olemassa. Widerscreen on nimestään huolimatta suomalainen akateeminen julkaisu. Peliblogeista (Klementiinin) listan kärjessä ovat muiden muassa Critical Distance, Howtonotsuckatgamedesign ja Nörttitytöt.

Ian Bogost: How To Do Things With Videogames (2011)

Bogostin kirjoituksissa yhdistyy hänen kolmiosainen taustansa: tietojenkäsittelytiede, filosofia ja pelien kehittäminen. Filosofi J. L. Austenia mukaillen nimetty kirja on Bogostin tuotannosta yleistajuisemmasta päästä. Se on monipuolinen kiertoajelu, joka esittelee, mitä kaikkea peleillä ja peleissä on mahdollista tehdä. Bogostin pointti on, että pelit ovat kokemuksen malleja ja sellaisina oma mediansa, niin kuin elokuva, valokuva ja kirjallisuus. Kuten vaikkapa valokuvalla, peleillä ei ole vain yhtä tai kahta käyttötarkoitusta, vaan pelejä käytetään muun muassa viihtymiseen, taiteeseen, työkaluina, kiihottumiseen, propagandaan, opiskeluun ja niin edelleen.

Tom Chatfield: Fun, inc. (2010)

Chatfield esittelee pelaamista sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Kirjassa on omat lukunsa pelaamisen tarpeelle, historialle, talouspuolelle, estetiikalle, pelejä kohtaan koetuille peloille, pelaamisen sosiaalisuudelle ja erityisesti WoWille ja sen feodaalisille rakenteille, pelien ja taiteen suhteelle, virtuaalisuudelle, pelaamisen tutkimukselle, pelien ”hyötykäytölle” esimerkiksi koulutuksessa, armeijassa ja politiikassa ja pelaamisen tulevaisuudelle.

Kirjan nimi ilmaisee ongelman, josta pelit kärsivät elokuvan, journalismin ja kirjallisuuden medioita enemmän. Pelaamisen infrastruktuuri on pitkälti yksityisessä omistuksessa.

Pelien esiin nostamat kysymykset [–] asettuvat vastakkain voimassa olevan lainsäädännön ja kulttuuristen mallien mahdollisuuksillaan, joita lainsäätäjät eivät osanneet kuvitellakaan vain puoli vuosisataa sitten. Kuka esimerkiksi omistaa pelaajan virtuaalisessa pelimaailmassa luomat hahmot ja esineet? Tällä hetkellä omistaja on peliä ylläpitävä yhtiö, vaikka pelaajat käyvät kauppaa tuhansien ja jopa kymmenien tuhansien dollareiden edestä. Miten näitä kauppoja voidaan valvoa, verottaa tai laillisesti vahvistaa? (s. 56)

Journalismissa ja tv:ssä meillä on Yleisradio, ja julkisista kirjastoista saa lainata mielin määrin luettavaa. Pelaaminen taas maksaa väistämättä, ellei tyydy ilmaispeleihin, lainaa kaverilta tai wareta. Voi tietysti saivarrella, että kyllähän kirjastoissa lainataan pelejäkin. Periaatteessa näin, käytännössä ei. Pääkaupunkiseudun kirjastot hankkivat GTA vitosta peräti kolme kappaletta, joihin on tätä kirjoittaessa yli sata varausta.

Myös pelien jakelu ja entistä useammin pelaajien pelejä varten tuottama sisältökin on yksityisessä omistuksessa. Vaikka maksan Steam-pelistä, en silti varsinaisesti omista peliä. En voi myydä tai vaihtaa Steamista ostamaani peliä, ja Valve voi käyttöehtojensa mukaisesti sulkea minut ulos ostamistani tuotteista, jos se esimerkiksi katsoo minun käyttäneeni tiliä epäasianmukaisesti. (Ks. Joonas Välimäen artikkeli pc-pelaamisen vapaudesta ja vankeudesta.)

Fun, inc. on suomennettu, mutta käännös on paino-, kielioppi- ja käännösvirheineen paikoin lähes lukukelvoton.

Guardianin arvostelu kirjasta

Ernest Cline: Ready player one (2011)

Scifiromaani rakkaudesta kasarikulttuuriin, erityisesti klassisiin arcade-peleihin. Mukana myös paljon elokuvia, musiikkia ja esine- ja paikkakulttuuria muropaketeista pizzerioiden sisustukseen. Sisältöä on imetty myös 70- ja 90-luvuilta. Lukiessa tekee mieli alkaa pelata Joustia ja katsoa John Hughesin elokuvia. Sopii hyvin luettavaksi samalla, kun pelaa Far Cry 3: Blood Dragonia. Englanninkielisessä maailmassa kirjasta tuli supersuosittu, ja teoksen elokuvaoikeudet on tietenkin myyty. Kirja kannattaa lukea jo sen sisältämän ensyklopedisen pop-kulttuuritiedon ja -taidon takia. Muotonsa ja tyylinsä puolesta kirja on melko sovinnaista viihdettä, mutta hienoa sellaista.

Brendan Keogh: Killing Is Harmless. A Critical Reading of Spec Ops: The Line (2012)

Keoghin kirja on pelikritiikin toistaiseksi suurin saavutus, 177 sivun syväanalyysi Yagerin sotapelistä, joka kulkee Apocalypse Now’n / Heart of Darknessin jalanjäljillä ja arvostelee sekä sotaa että sotapelien genreä. Kirjasta (ja pelistä) saa eniten irti, jos tuntee ammuskelupelien kliseitä, on nähnyt Coppolan elokuvan ja on pelannut alkuperäisen Bioshockin. Myös itse Spec Ops kannattaa pelata läpi ennen kuin lukee kirjan.

Elina Lappalainen: Pelien valtakunta. Miten suomalaiset peliyhtiöt valloittivat maailman (2015)

Talouselämän toimittajan kertomus suomalaisen pelialan historiasta, kulttuurista, työympäristöstä ja taloudellisesta merkityksestä. Eniten tilaa saavat Supercell ja Rovio, mutta myös Housemarque, Remedy, Next Games ja Fingersoft käydään läpi perusteellisesti. Kirjassa esitellään myös kymmeniä pienempiä firmoja ja esitetään yleinen analyysi suomalaisen peliteollisuuden menestyksen syistä.

Ville Vuorela: Elämäpeli. Pelintekijän maailmat (2009)

Suomalaisen pelintekijän muistelmat. Nopealukuinen kirja siitä, millaista on toimia PC- ja mobiilipelibisneksessä. Sisäpiirijuttuja, juoruja, kehuja ja sättimistä. Marko Ahosen arvostelu.

One thought on “Luettavaa

  1. Pingback: Pelaamisen infra on yksityisessä omistuksessa – Peliskooppi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *