Julkista iloa: muistiinpanoja Pokemon GO:sta

1. Kävelin tunnin Itä-Helsingissä metsästämässä pokemoneja. Kaksi Spearow’ta löytyi uneliaan omakotitalokadun varrelta. Weedle piilotteli lähellä Itäväylää. Meren vierestä pyydystin Magikarpin ja Zubatin.

Kertoo jostakin, että muistan saalispaikat näin tarkasti. Pokemon GO koodaa tutut paikat uusiksi. Lähiöravintolasta, koulusta ja hautausmaan kappelista tulee pokemon-saleja. Metropysäkin vieressä on poke-stoppi, josta kaivan kolme pokepalloa ja yhden pokemonin munan. Mietin, mitä Helsingin keskustasta löytyy. Pelaaminen syö androidini akun päälle tunnissa, joten en ole uskaltautunut vielä kovin kauas.

2. Tavallisesti ajattelen kävelymatkoja kestoina, kortteleina, kilometreinä ja muilla vastaavilla mittayksiköillä. Pokemon GO:n kanssa mittayksiköt häviävät. Älypuhelimen ruutu ja GPS tekevät kävelystä sulavan kokemuksen: vielä seuraavalle pokepysäkille… ruohikko kahisee tuolla, olisiko Pikachu puskassa…

Tuntuu siltä kuin leikkisin pitkästä aikaa. Suunnitelmallinen liikkuminen paikasta A paikkaan B muuttuu pelin maamerkkien mukaan eteneväksi harhailuksi, ja harhaillessa voi käydä kuten wyominglaiselle teinille, joka löysi pelin avulla joessa kelluvan ruumiin.

2. En muista, milloin jokin peli olisi aiheuttanut näin paljon julkista iloa. En muista, että yksikään peli olisi saanut ihmiset liikkumaan näin paljon.

3. Niille, jotka eivät tiedä eivätkä jaksa googlata: Pokemon GO:ta pelataan liikkumalla älypuhelimen kanssa fyysisessä maailmassa. Kun kävelee, myös pelihahmo kävelee kartalla. Pelin maailma on sama kuin fyysinen maailma. Jos kävelee Töölönlahden ympäri, pelihahmokin kävelee. Rantapusikoissa on todennäköisesti ainakin pari pokemonia, jotka voi pyydystää matkaan. Pyydystämisvaiheessa peli käyttää puhelimen kameraa. (Löysin 80-kiloisen hyljepokemonin läppärini näytöstä, kun aloin kirjoittaa tätä.)

Kun hahmo pääsee viidennelle tasolle, pelaaja voi liittyä yhteen pelin kolmesta tiimistä ja alkaa valloittaa ja suojella pokesaleja.

4. Masentavasti Pokemon GO on julkaistu vasta Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Kehittäjät aikovat tuoda pelin uusiin maihin myöhemmin, kun serverit saadaan siihen kuntoon, että ne kestävät miljoonien pelaajien rynnistyksen. Nyt tämä on yleinen näky:

Screenshot_20160710-211024

Pelin tehnyt Niantic on tunnettu samantyylisestä Ingress-pelistä. Se on saatavilla myös Suomesta. Pokemon GO on niin jättimäinen hitti, että se tulee väistämättä tännekin jossain vaiheessa.

Sitä odotellessa pelin voi asentaa tekemällä jenkkitunnuksen iOSille, jailbreikkaamalla iOSin tai asentamalla apk-paketin Android-laitteeseen (esimerkiksi täältä). Kannattaa kuitenkin olla varovainen, koska pelistä on liikkeellä myös haitallisia Android-versioita, jotka luovuttavat puhelimen kontrollin minne lie.

5. ”Puhtaana” pelinä, siis pelisuunnittelun ja pelimekaniikan näkökulmasta, Pokemon GO on idioottimainen. Se on ”huono”. Se on yksinkertainen. Se on laginen, buginen ja halpa. Se on myös äärimmäisen addiktoiva ja sykähdyttävä ja siitä tulee vuoden suosituin mobiilipeli, koska se ei yritä olla ”puhdas” peli.

Pokemon GO piilottaa yksinkertaisuutensa sillä, että peli ei kerro juuri mitään. Pelissä ei ole minkäänlaista tutoriaalia. Kunnolliset ohjeet täytyy googlata tai kysyä kaverilta.

Yksinkertaistettuna GOn pelaaminen on vähän kuin suunnistaisi Google Mapsin avulla, painelisi välillä paria nappulaa ja seuraisi yksinkertaisia numerosarjoja. Mutta tällä tavalla kuvailtuna mikä tahansa peli jalkapallosta Dark Soulsiin kuulostaa idioottimaiselta.

Pokemon GO:n maailma on konkreettinen ja tuttu mutta samalla uusi ja outo. Peli ajaa puhumaan siitä. Se houkuttelee ihmisiä uusiin paikkoihin. Se yhdistää. Tällainen syiden luetteloiminen jää kuitenkin jotenkin latteaksi. Peli pitää kokea ja nimenomaan yhdessä sen ympärille syntyneen nettikulttuurin kanssa.

Pokemon GO näyttää taas kerran, miten yksinkertainen ja alkeellinen peli voi toimia, kunhan siihen liittyy sosiaalisuus.

6. Ei ole olemassa mitään ”liikuntaa” sinänsä. On erilaisia liikkumisen muotoja, on erilaisia syitä liikkua. Pokemon GO osoittaa, että hyvin erilaiset ihmiset haluavat liikkua, kunhan liikkeellä on merkitys. Peli palkitsee liikkumisesta kasvattamalla pelaajan kykyjä ja saattamalla ihmisiä yhteen. Siinä on kaikki mitä tarvitaan. Mutta tähän pisteeseen pääseminen on tietysti edellyttänyt Nintendon vuosikymmeniä kasvattamaa brändiarvoa, joka sai ihmiset ryntäämään kaduille puhelintensa kanssa.

Joka tapauksessa tunti Pokemon GO:n kanssa on paljon merkityksellisempi kuin kaikki peruskoulun liikuntatunnit yhteensä.

7. Peli näyttää synnyttävän enemmän pokemoneja ihmiskeskittymiin ja ostoskeskuksiin, kun taas luonto on melkein tyhjää. Olen vasta alussa, mutta tähän asti olen löytänyt pokemoneja paljon nopeammin lähiön ostoskeskuksen vierestä kuin meren rannalta tai metsiköstä. Tämän takana on luultavasti se, että peli hyödyntää ilmeisen raskaasti Nianticin aikaisemman Ingress-pelin keräämää dataa. Sen pohjalta tapahtumat on sijoitettu paikoille, joissa on paljon ihmisiä. Toimii ehkä Ingressin kohdalla, mutta pokemoneja haluaisin kerätä myös ja nimenomaan luonnosta. Peli vaikuttaa nyt liian kaupunkikeskeiseltä.

8. Pokemon GO osoittaa, miten erilaisella tavalla rodullistettuihin pokemonin metsästäjiin suhtaudutaan. Musta kirjoittaja miettii Kotakussa, miten edestakaisin harhailu pelissä voi johtaa kuolettavaan kohtaamiseen poliisin kanssa. Vuonna 2015 Yhdysvaltojen poliisi tappoi noin 1200 ihmistä, ja tänä vuonna poliisi on tappanut suurin piirtein samaa tahtia. Suomessakin poliisi nöyryyttää ”ei-suomalaisen” näköisiä ihmisiä muun muassa ulkomaalaisvalvonnan varjolla.

Jos on seurannut viime viikkojen uutisia, ei ole voinut välttyä tapauksilta, joissa amerikkalainen poliisi on ampunut tai suoraviivaisesti teloittanut mustan miehen. Siksi tällaiset Pokemon-kertomukset pelottavat:

KAwwxFp

Ehkä juuri tämä hyvin päättynyt kertomus todella tapahtui, ehkä ei. Tilastot ja tähänastiset kokemukset eivät ainakaan hälvennä ihmisten poliisia kohtaan kokemaa pelkoa ja vihaa. NeoGafissa on kiinnostava ketju aiheesta.

9. Peli on johtanut kaikenlaisiin kiinnostaviin sosiaalisiin ilmiöihin, kuten aseistettuihin ryöstäjiin, jotka ovat houkutelleet ihmisiä pokemon-syöttien avulla ja sitten ryöstäneet heidät:

This morning at approximately 2 am we responded to the report of an Armed Robbery near the intersection of Highway K and Feise Road. We were able to locate four suspects occupying a black BMW a short time later and recover a handgun. These suspects are suspected of multiple Armed Robberies both in St. Louis and St. Charles Counties. It is believed these suspects targeted their victims through the Pokemon Go smart phone application.

Many of you have heard of Pokemon Go, but for those that have not, it is a type of Geo Caching game where you find and capture Pokemon characters at various locations. If you use this app (or other similar type apps) or have children that do we ask you to please use caution when alerting strangers of your future location.

**Many of you have asked how the app was used to rob victims, the way we believe it was used is you can add a beacon to a pokestop to lure more players. Apparently they were using the app to locate ppl standing around in the middle of a parking lot or whatever other location they were in.**

(Lähde)

10. Ei voi liioitella sitä ilmiötä, joka pelistä on tulossa. San Franciscon kaduilla kävelee ihmisjoukkoja harvinaisten pokemonien perässä. Ihmiset antavat toisilleen metsästysneuvoja kaupoissa ja aukioilla. Australiassa yli 2000 ihmistä kerääntyi puistoon pelaamaan peliä. Nintendon osakekurssi on noussut 23 prosenttia. Jatkoa seuraa…

Muistiinpanoja GTA V:stä (päivitetty)

0_0

GTA V:n julkaisu on paluu yhtenäiskulttuuriin. Maailmanhistorian todennäköisesti nopeiten myynyt kulttuurituote toimii yhteisenä kehyksenä suurin piirtein kaikelle: amerikkalaisen pop-kulttuurin, väkivallan ja seksismin käsittelylle, hauskanpidolle ja erityisesti ryhmäpaineelle. Minun ikäisilleni GTA V voi olla massakulttuuria hyvässä mielessä, mutta lapsilla pelin massiivinen suosio saa ahdistaviakin muotoja. Juttelin alakoulun opettajan kanssa: 10-vuotiaiden poikien keskuudessa on kuulemma jo kaksi viikkoa pelin julkaisun jälkeen todella noloa, jos ei omista GTA vitosta. Lisäjännitystä tuo pelin K18-ikäraja. Peli on pakko saada, mutta sitä varten täytyy rekrytoida vanhemmat, kaveri tai säännöistä piittaamaton myyjä.

Samalla kyyniset toimittajat käyttävät ennustettavaan tapaansa GTA:n tarjoamat kauhistelumahdollisuudet. Esimerkiksi Ylen toimittajat väittävät pokkana, että GTA on ”tietokonepeli”, joka sisältää ”pornoa”. Peliä ei tietenkään ole julkaistu tietokoneille eikä se siksi oikein voi olla tietokonepeli. Jos taas peli sisältäisi pornoa, sitä tuskin olisi julkaistu, sillä seksuaalisuuden käsitteleminen on peleissä edelleen – valitettavasti – tabu. Pornon sijaan peli sisältää strippiklubin, jossa näkyy paljaita tissejä. Klubin minipelin mekaniikka antaa häiritsevää viestiä siitä, että (seksityötä tekevät) naiset pitävät kourimisesta ja perseiden kehumisesta, mutta pornoa se ei kuitenkaan ole.

Hesari taas tiivisti pelin sisällön uutisjutussa seuraavasti:

Grand Theft Auto -peleissä varastetaan autoja ja kaahataan niillä kännissä pitkin kuvitteellista Los Santosin kaupunkia, jonka esikuvana on Los Angeles. Aina välillä harrastetaan seksiä prostituoitujen kanssa, ja koko ajan puhutaan rumia.

Kyllähän pelissä noita voi tehdä, mutta yhtä ylimielisen yliolkaisella sävyllä tuskin voisi kuvailla uutisjutussa esimerkiksi Sofi Oksasen uusinta romaania tai edes Hollywood-leffaa.

Olen pelannut pelistä vasta viidenneksen päälle neljäsosan kolmasosan päälle puolet. Koska muistiinpanoni pursuavat kohta liian pitkiksi, laitan niitä tähän sitä mukaa kun niitä syntyy.

– Pelin alku on yllättävän huono, siis se takauma-tutoriaali, joka sijoittuu yhdeksän vuoden taakse. Se on geneerinen ryöstö, jossa ammutaan 50 poliisia ja ajetaan karkuun samalla kun huudetaan fuck you, fuck yeah ja näytetään keskisormea ruumiskasalle. Kun peli siirtyy pian nykyaikaan ja pelaaja pääsee ajamaan San Andreasin kaduille, kokemus on täysin erilainen. Mittakaava tuntuu älyttömän massiiviselta, ympäristö näyttää upealta ja vapauden kokemus on mahtava. Tähän mennessä pelaamistani tehtävistä alkututoriaalin käsikirjoitus ja visuaalisuus on heikointa. Se tuntuu oudolta. Miksei Rockstar panostanut omaperäisempään alkuun? Onko alun ankeuden tarkoitus toimia kontrastina varsinaiselle pelille?

– Ensikokemus pelistä tutoriaalin jälkeen: Haastattelin kerran vapautuvien vankien kuntouttajaa, joka kertoi, että kun on ollut vuosikausia vankilassa, niin takaisin yhteiskuntaan astuminen tuntuu huimaavalta. Liikenteen kaaos syöksyy päin naamaa, sillalla seisoessa huimaa, aistiärsykkeitä on aivan liikaa. Kun edellinen pelaamani GTA on vuoden 2002 Vice City, niin kokemus GTA V:stä vastaa vankilasta vapautumista. Ruutuun tulvii koko ajan autoja, ihmisiä, taloja ja valoja, yläreunassa rullaavat pelaamaan opettavat neuvot, alareunan minikartta elää, ja samaan aikaan pitäisi vielä kuunnella hahmojen käymää kiivasta dialogia. En muista, että missään muussa pelissä olisi tullut ensiminuuteilla yhtä rikas ähky.

– Ähkyä lisää se, että koko pelialue on alusta asti auki. Mahdollisuudet jyräävät päälle. Pelaisinko tennistä tai golfia, menisinkö uimaan, hyppäisinkö laskuvarjolla, ryöstäisinkö kaupan? Tekisinkö tehtäviä vai ajaisinko saaren pohjoisreunaan ihmettelemään maaseudun eläimiä? Tuntuu siltä, että peliin voisi upottaa loput tästä vuodesta.

– Ampuminen on toteutettu surkeasti. Vaihtoehtoina on auto-aim, jossa viholliset kuolevat käytännössä automaattisesti, tai sitten vapaa tähtääminen, joka on aivan liian hidasta ja kömpelöä. Vapaalla kädellä ampuessa tähtäin ei myöskään erotu, koska sen pienen pieni valkoinen piste hukkuu vähänkin kirkkaampaan taustaan. Tähtäimen voi onneksi vaihtaa asetuksista.

– Graafisesti peli näyttää odotetun upealta, mutta kuten epäilin, promokuvat pettävät. Tekstuurien resoluutio on matala, ja kaukaisemmat reunat ovat sahalaitasiksakkia. Tämä ei kuitenkaan haittaa eikä rajoituksia juuri huomaa, koska pelissä ollaan koko ajan liikkeessä ja liike rullaa niin sulavasti. Vielä paremmin toimii pelin äänimaailma, joka on ehkä paras ikinä tehty. Loputtomat keskustelut, vitsit, solvaukset, huudot, radiokanavat, kaupungin ja autojen äänet… Silti ei voi olla miettimättä, miten paljon hienompi peli olisi PC:llä.

– “Turhien” asioiden tekeminen on aina ollut tärkeä osa GTA-kokemusta, niin kuin missä tahansa avoimen maailman pelissä. Joku tykkää kartoittaa kaupungin parkkihalleja, toinen kykkii pusikoissa, kolmas vetää jokaista vastaantulijaa turpaan, neljäs pöllii urheiluautoja ja ajaa niillä hyppyristä mereen. Silti tuntuu, että GTA:ssa voisi olla paljon enemmänkin hyödytöntä tekemistä. Ensinnäkin moniin pelin “hyödyttömiin” puuhiin liittyy lopulta kuitenkin hyödyntavoittelua: rahan keräämistä tai hahmon ominaisuuksien kasvattamista. Toiseksi – nyt tulee kiisteltävä väite – peli on toiminnoiltaan lopulta aika rajoitettu. Esimerkiksi Skyrimissä minulla on tapana istua tuolilla takan edessä ja kantaa mukana erilaisia tarpeettomien vihannesten ja juustojen lajitelmaa. Fallouteissa tykkään nukkua mahdollisimman kaukaisissa ja ankeissa olosuhteissa, kuten hylätyn sairaalan sängyssä tai viemärin huoltokopissa. Näissä ei ole mitään järkeä tavoitteellisen pelaamisen näkökulmasta, mutta juuri täysin hyödyttömät teot luovat pelien tunnelmaa. GTA:sta tällainen puuhailu puuttuu tai se tuntuu rajoitetulta. Kyllä, V:ssä voi nukkua, mutta lähinnä omassa sängyssä ja silloinkin nukkumisella on selkeä funktio: peliaika etenee ja peli tallentuu. Pelin tuoleilla ei voi istua, niitä voi korkeintaan kaataa ja työntää. Tavaroita ei voi poimia, ellei kyse ole aseista, rahasta tai power-upeista. GTA on minun makuuni vähän liian pragmaattinen ja utilitaristinen. Sen vauhti ja räime on nautinnollista ja koukuttaa. Vastapainoksi kaipaisi meditatiivisempaakin tekemistä (tai tekemättömyyttä). No, aina voi tietysti mennä uimaan. Tai lentämään. Tai ajamaan vesiskootterilla. Mutta istua ei voi, paitsi tv:n edessä. (Lisäys: Joogaminipeli pelastaa. Mutta haluan silti istua tuoleilla ja syödä juustoja.)

– Moraaliselta pelimekaniikaltaan GTA on Falloutien kääntöpuoli. Tämä on kehu. Modernien Falloutien ongelma on kahtalainen. Ensiksi peleihin on rakennettu absoluuttinen karmajärjestelmä, joka palkitsee auttamista ja vähentää karmapisteitä esimerkiksi ”hyvien tyyppien” tappamisesta ja kaikilta varastamisesta – vaikka varastaisi orjuuttajilta ja vaikka kukaan ei näkisi varkautta. GTA:sta tällainen onneksi puuttuu. Karmasysteemi löytyy korkeintaan pelaajan oman pään sisältä. Toiseksi Fallouteissa erilaiset ryhmittymät reagoivat jyrkästi pelaajan tekoihin, ja pelidesign käyttää tätä hyväkseen painostamalla pelaajaa raskaasti “hyvälle” polulle. Falloutit antavat ymmärtää, että peleissä on kyse mustasta huumorista ja synkästä post-apokalyptisestä maailmasta, mutta jokainen Fallout vuoden 1997 ykkösosasta New Vegasiin on dualistinen asetelma selkeästä pahasta ja jokseenkin selkeästä hyvästä. NCR:n rooli ei tosin ole mitenkään absoluuttisen hyvä, mutta peli tekee selväksi, että järjestyksen ja moraalin puolella on helpompi pärjätä kuin kaaoksen ja orjuuttajien. Minusta ei ole ongelmallista, jos peli ilmaisee alleviivatusti tietyn näkemyksen siitä, miten maailmassa kannattaa toimia, mutta sen voisi ilmaista hienovaraisemmin. GTA on tässä mielessä vapauttava. Kun rikoksia on pakko tehdä tavalla tai toisella, pelisuunnittellulliselle moralismille ei ole samanlaista sijaa.

– Niin iso ja upea kuin Los Santosin maailma GTA V:ssä onkin, sen rakennukset tuntuvat silti enemmän kulisseilta kuin vaikkapa Skyrimin kylät. V:n kulissit on kyllä erittäin taitavasti rakennettu ja niiden pahvinen takapuoli pysyy kauempana pelaajasta. Skyrimissä pystyy kuitenkin menemään jokaiseen taloon, istumaan jokaiseen tuoliin, syömään jokaisesta pöydästä, puhumaan jokaisen vastaantulijan kanssa jne., minkä vuoksi sen fantasiamaailma tuntuu GTA:ta todellisemmalta. GTA:n vahvuus on (taas kerran) liikkeessä: Los Santosin kuhinaan verrattuna Skyrim tuntuu autiolta. GTA on täynnä liikennettä, tapahtumia ja vauhtia. Se toimii täydellisesti, kunnes pysähtyy ja tajuaa, että useimmat talot ovat umpinaisia kulissimöhkäleitä.

– Olen kyllästynyt nostalgis-konservatiiviseen jäkätykseen siitä, miten pelaamisen kultakausi oli muka 90-luvulla. Olen pelannut tänä vuonna monet elämäni parhaimmista peleistä, ja ne ovat uusia julkaisuja. On hienoa elää ja pelata nyt, kun tällaisia pelejä julkaistaan. Aikaisemmin tänä vuonna on tullut Last of Usin, Antichamberin, Remember Men ja Gone Homen kaltaisia nautintopaloja, nyt on menossa GTA V ja Beyond: Two Souls, ja tulossa on vielä muun muassa Watchdogs. Pelaamisen kultakausi on nyt.

Tähän väliin linkkilistausta:

Buzzfeed: I Finished ”Grand Theft Auto V” In One 38-Hour Sitting

Gamasutra: Opinion: The Tragedy of Grand Theft Auto V

Gamasutra: This isn’t about Grand Theft Auto V

International Business Times: We Should all be Worried About GTA’s Strip Clubs

Kotaku: GTA V and Women

Wall Street Journal: Grand Theft Auto V Isn’t As Grand As You Think

Unwinnable: Stop and Smell the Roses (kyseessä GTA IV, mutta pätee myös vitoseen)

The Border House: Grand Theft Discourse: Comment Culture and Petty Hatred

Ehkä paras kriittinen kirjoitus toistaiseksi on tämä:

Another part, related to time, is that that core tenets of GTAV are no different than those of GTAIII: making a point by shocking people. When GTAIII came out, there was still power in that–MTV, independent cinema, and Marilyn Manson had all demonstrated that purposefully alienating parents was a powerful way to draw an audience. It worked–for many people I knew, GTAIII was just as exciting for its function as a “fuck you dad” as it was as a game. But in retrospect, the “shocks” of GTAIII weren’t shocking at all. They were the dominant culture repackaged in ethnic stereotypes, in homophobic jokes, and in misogynistic writing. 

The Grand Theft Auto series has always been about selling our own shitty culture back to us and then explaining that we’re transgressive because we buy it.

What’s shocking after reality tv? What’s shocking after sex tape culture? What’s shocking when grisly and graphic murder is some of the most popular entertainment? This isn’t an appeal to something far away, to a long lost past, but a real question: what is Grand Theft Auto even doing anymore? To make its regressive politics seem progressive it has to project us into a past, or worse, create a strange fake version of the world where being a generally crap human being is seen as heroic. When we’re playing GTAV, we’re not experiencing a fiction of the present; we’re playing historical fiction, ideological fiction, where terrible and boring people can be thought of as progressive and interesting.

This Cage is Worms: Why is Grand Theft Auto V So Conservative?

Lisää muistiinpanoja.

– Trevor on GTA V:n paras hahmo, koska sekopäisimpänä ja väkivaltaisimpana psykopaattina hän sopii pelimekaniikkaan parhaiten. Trevorin impulsiivinen sadistius tekee pelin vaatiman sekoilun ja lainrikkomisen pelaajalle helpommaksi. Trevor on myös hauskin, sekä komediamielessä että tehtävien viihdyttävyysasteikolla. Franklin on hahmoista suoraselkäisin, ja ajan hidastaminen ajaessa on erikoistaidoista hauskin. Michael on selkeä Sopranos-rip-off ja oire pelien isällistymisestä (dadification): kun pelintekijät vanhenevat ja saavat lapsia, he käsittelevät aiempaa enemmän vanhemman ja lapsen välistä suhdetta (ks. Heavy Rain, The Last of Us). Michael on piristävä yläluokkaisen elinympäristönsä vuoksi, yleensä kun GTA-hahmot ovat aloittaneet purkkabudjetilla katutasolta. Kolmen hahmon välinen dynamiikka, slapstick ja vaihtelu on ehkä pelin hienoin keksintö.

– GTA:n tekijät ovat aina puolustautuneet seksismi-, väkivalta-, dialogi-, överimaskuliinisuus- ym. kriitiikiltä vetoamalla satiiriin. Pitääkö kaikesta voida tehdä satiiria? Kyllä pitää. Pitääkö yhteiskunnassa altavastaavista ryhmistä voida tehdä satiiria? Kyllä pitää. Tarvitseeko maailman nopeiten myyvä kulttuurituote satiiria esimerkiksi feministeistä ja dyykkareista? Ehkä se tarvitsee. Mutta satiiriin vetoaminen on vanha ja väsynyt defenssi. Mistään ei tarvitse välittää, kun ”kaikesta” tehdään satiiria. Uskon satiiripuolustukseen sinä päivänä, kun Rockstar tekee pelin, joka pilkkaa 20-40-vuotiaiden pelintekijämiesten nihilististä maailmankatsomusta. (Tuon kirjoitettuani olen varma, että GTA V:stä löytyy täsmälleen tuollainen radioskitti…)

– Vaikutan yllä liian kielteiseltä peliä kohtaan. Alleviivaan: nautin pelistä todella paljon. Harvoin on aika mennyt näin nopeasti pelatessa. Parinkymmenen tunnin jälkeen GTA V tuntuu edelleen runsaudensarvelta. Tuntuu vain, että pelin giganttisesta ympäristöstä menee paljon hukkaan. Eikö tätä saarta voisi käyttää myös toisenlaisiin peleihin?

– Yleensä tarinallisissa peleissä on pääjuoni ja fillerisisältöä. GTA:ssa on toisin päin: pääsisältö koostuu sivutehtävistä ja harhailuista, ja pääjuoni on yhdentekevää täytettä siitä lähtien, kun hahmot kiristetään töihin FBI:lle. Ihan tosiaan: GTA V:n pääjuonesta suurin osa liittyy FBI:hin ja CIA:han. Tylsää ja mielikuvituksetonta. Tarinan onttous on ristiriidassa dialogin loistavuuden kanssa.