Lyhyitä peliarvosteluja

Lyhyitä peliarvosteluja (vaikutelmia, maistelua ja nostoja) aakkosjärjestyksessä. Suluissa alusta, jolla peli on pelattu.

 

The 39 Steps

39 askelta on herrasmiesmäinen ja muutenkin brittihenkinen visual novel eli enemmän kuvitettu tarina kuin pelattava peli. Tarinan taustalla klassinen brittidekkari vuodelta 1915, Hitchcockin elokuva vuodelta 1935 ja edelleen esitettävä näytelmä. Kyseessä on amatööriagenttitrilleri, joka sijoittuu viime vuosisadan alun Lontooseen ja brittiläiselle maaseudulle. Jos pitää sikarisalongeista ja ylänköjen nummista, tämä on arvokas mysteeriseikkailu.

999: Nine Hours, Nine Persons, Nine Doors

Nintendo DS:lle alun perin julkaistu haarautuvien polkujen japanilainen visual novel koukuttaa hahmoilla, joiden anime-absurdiuden alta paljastuu pelisilmää ja tilanneälyä. Käsikirjoitus on hyvä ja true ending pakko nähdä. iPad-versiosta on poistettu alkuperäisen pelin puzzlet, mikä nopeuttaa peliä hyvällä tavalla.

Alien: Isolation

Alien jäänee pelihistoriaan samankaltaisena loistavana ja outona, täysin ulkopuolelta tulevana poikkeuksena kuin Mirror’s Edge. Peli on Creative Assemblyn ensimmäinen 3D-seikkailu, ja studio kyhäsi sitä varten oman enginensä. Ei uskoisi debyytiksi, sillä Alienissa on mahdollisesti kaikkien aikojen paras ääni- ja valaistusdesign. Sekasortoon luhistunut etäinen Sevastopol-avaruusasema on luotu 1970-luvun retroscifin ohjenuorilla alkuperäisen Alien-elokuvan lavasteiden ja konseptien pohjalta. Pelissä hiiviskellään alienin, androidien ja ihmisten seassa. Ampumista ei juuri ole, eikä aseista ole paljon hyötyä. Periaatteessa pelin voi läpäistä ampumatta laukaustakaan. Jännitys pitää koko ajan tuolin reunalla. Saisipa yhtä tyylikkään pelin Blade Runnerista. Peliskoopista löytyy pitempikin katsaus. Täältä taas löytyy joukko mainioita huomioita pelistä.

Amnesia: The Dark Descent

Vuonna 2014 koin kaksi elämäni pelottavinta pelikokemusta: P. T. ja Amnesia. Kumpaakaan en suostuisi pelaamaan Oculus Riftillä, vaikka maksettaisiin. Molemmat turvautuvat kuitenkin halpoihin temppuihin. Amnesiassa halpuutta tuovat skriptatut säikäytykset ja itsestään katoavat tekoälyttömät hirviöt. Tätä voi verrata Alien: Isolationiin, joka ei alennu halpoihin säikäytyksiin ja jonka viholliset toimivat erittäin hyvällä tekoälyllä. Alienin säikäytykset nousevat pelitilanteista itsestään ja eroavat joka kerta, toisin kuin Amnesian, jolla ei juuri ole jälleenpeluuarvoa.

Antichamber

Portal-peleissä pelaaja etenee selvittämällä puzzleja test chambereissa. Antichamber viittaa jo nimessään siihen, että kyseessä on Portalin dekonstruktio ja eräänlainen paha kaksoisolento. Peli on epälineaarinen, epäeuklidinen, epäselvä ja epäilyttävä. Tunnelma on David Lynchin leffasta. Ympäristö muuttuu sen mukaan, mihin katsoo ja mistä suunnasta. Uloskäynnit ja ovet johtavat yllättäviin paikkoihin. Lattian yli pääsee kävellen, mutta jos hyppää, putoaa psykedeeliseen värikuiluun. En ole varma, onko Antichamberin pelaaminen aina hauskaa, mutta olen erittäin iloinen, että tämä peli on olemassa. Super Hexagonin, Hotline Miamin ja Sine Moran lisäksi se oli vaikeimpia vuonna 2013 pelaamiani pelejä. Tv Tropes -sivuston lista kuvaa peliä hyvin.

Badland

Omalaatuinen yhden napin sidescroller. Upean näköinen ja kuuloinen. Tuo mieleen Limbon visuaalit mutta väritettynä. Lisätavoitteiden suorittaminen on usein aivan liian vaikeaa. Toisaalta en koskaan onnistunut saamaan kolmea tähteä läheskään kaikista Angry Birdsin kentistä.

Bastion 

Värikäs ja tunnelmallinen indie-toimintaroolipeli, jossa on käytetty kertojan ääntä Stanley Parablen jälkeen parhaiten tähän mennessä. Kertoja reagoi pelaajan toimintaan sekunti sekunnilta ja kahdentaa ruudulla näkyvän pelin äänellisellä tasolla. Ratkaisu panee miettimään, miksei sitä ole ennen kokeiltu.

Toisaalta näin tarkka kerronta toimii ehkä parhaiten juuri tämän kokoisessa ja mittaisessa pelissä: ei lyhyessä eikä pitkässä. Stanley Parablessa tällainen kertojafunktio ylikellotetaan, ja peli toimii myös Bastionin parodiana ja kritiikkinä.

Battlefield 3

Playstation Plus -tilaus tarjosi eräänä kuumana kesänä Battlefieldiä, ja ajattelin, että kai yksinpeliä voisi läpällä kokeilla. Juoni on tolkuttoman houriva, maisemat hienoja, hahmot karskeja. Battlefieldin yksinpeli on aina naurun ja säälin kohteena, mutta on hienoa, ettei peli yritä olla mitään muuta kuin halpa action- ja sota-leffojen muotoinen putki. Erityisesti pidin kaupunkiosuuksista Pariisissa. Ammuskelupelin mekaniikka on hiottu tässä niin hyväksi, että sitä vatkaa kernaasti PS-ohjaimellakin.

Battlefield 4

Bäfä nelosesta ei jäänyt mitään mieleen paitsi erään helsinkiläisen karaokebaarin motto ”bra fiilis varje dag”. PS4:n kontrollit ovat hyvät ja screenshotteja on kiva ottaa. Laivoja räjähti ja upposi. Kiinalaisia tapettiin iso kasa. Kampanjan sivuosassa oli nainen, ja tankkeja oli hauska tuhota miinoilla. Pidin kolmosen yksinpelistä enemmän, vaikka nelosessa olikin vakuuttavampia tunnelmapaloja ja sääefektejä.

Bayonetta

Kilahtanut noitatukkatappelu sisältää yhden kaikkien aikojen kosmisimmista lopputaisteluista. Sitä ennen ovat kuitenkin pelaajan hampaat järsineet ohjaimen rumaksi, peli kun ei ole erityisen anteeksiantava ja checkpointeilla on tapana sijaita ääliömäisissä kohdissa. Bayonetta herätti enemmän raakaa vitutusta kuin mitään myönteistä. Lisäksi PS3-versio on teknisesti ala-arvoinen, erittäin ruma ja tuo mieleen PS2:n. Sinänsä oli yllätys pettyä tähän, koska Platinumin muut pelit ovat niin loistavia, erityisesti Metal Gear Rising.

Beyond: Two Souls

Uskoin wannabe-auteur David Cageen. Tämä peli osoitti, että usko ei riitä. Olin pelin epäonnistumisesta niin pettynyt ja katkera, että teki mieli sanoa: maailma on vähän huonompi paikka, koska tämä peli on olemassa. Niin suuri potentiaali tässä tuhoutuu niin masentavalla tavalla. Hajanainen ja väkinäinen klisesommitelma, jolla on hetkensä: kohtaukset lapsuudesta ja treffeille valmistautuminen ovat pelimedian kannalta tärkeitä avauksia. Panin muistiin.

Bioshock

Vuonna 2007 julkaistuksi 3D-peliksi Bioshock on kaunis ja pelottava tunnelma-ammuskelu-seikkailu. Kauhuelementit on toteutettu maulla, hahmonkehitys koukuttaa ja plot twist on pelihistorian nerokkaimpia (ja nykyisin kuluneimpia) kommentteja pelaajan ja pelattavan suhteesta. Merenpohjaan rakennettu Rapturen kaupunki houkuttelee puskemaan eteenpäin. En silti ole täysin varma, mistä pelin kulttimaine tulee. Pelaamisen kannalta kevyitä RPG-elementtejä, seikkailua ja FPS:ää naittavassa Bioshockissa ei ole mitään todella uutta (ei vaikka yrittäisin sijoittaa itseni takaisin vuoteen 2007).

Ehkä mainetta selittää tunnelma ja Ayn Randin filosofian kommentoiminen: koska iso osa markkinoiduimmista peleistä on niin typeriä, filosofiaviittaukset tekevät peleissä erityisen syvän vaikutelman.

Bioshock 2

Bioshockin jatko-osa on briljantti ja aliarvostettu. Alku kääntää ykkösen asetelman nurin: big daddy -robotit eivät ole enää pelaajan pahin uhka, vaan pelaaja itse on big daddy. Ykkösen mekaniikat on hiottu täydellisiksi. Pelissä ei ole mitään ärsyttävää, virheellistä tai huonoa. Perusjutut toimivat loistavasti ja niihin on lisätty maltillinen määrä kikkoja. Bioshock 2 on kaunis, hienon kuuloinen ja tarjoaa mahdollisuuksia oveliin ansaväijytyksiin ja järisyttäviin taistelukohtauksiin. Tämä, Blood Dragon ja Shadow Warrior olivat parhaat vuonna 2013 pelaamani ensimmäisen persoonan ammuskelut.

Bioshock Infinite 

Visuaalisesti kaunis tekele. Pilvissä liitelevä kaupunki on harvinainen miljöö. Kuten kirjoitin: pelissä on muutama jippo, kuten ilmakiskoilla matkustaminen ja toismaailmaisten repeämien avaaminen. Kaikilta muilta osa-osin peli epäonnistuu ja pettää aikaisemmat Bioshockit. Infinite on tylsä ja geneerinen ammuskelu konservatiivisella sanomalla: tarinan viesti on, että totalitarismin ja rasismin vastustajat ovat yhtä pahoja kuin totalitarismin ja rasismin tukijat. Mustat ja Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliike kirjoitetaan uusiksi ja demonisiksi. Peli yrittää olla yhteiskunnallinen, mutta käsikirjoittajan näkemys asioista on yhtä monisyinen kuin kaksi yhteen iskettyä Duplo-palikkaa, joiden päälle on kuolattu. Tämä kirjoitus kertoo olennaisen.

Jos Bioshockit kutkuttavat, kannattaa pelata ykkönen ja kakkonen ja unohtaa Infiniten olemassaolo.

Tai ehkä sittenkin kannattaa naulata peli valokeilaan ison tuotantobudjetin epäonnistumisen monumentiksi.

A Bird Story

To the Moonin tekijän RPG Maker -tyylinen peli, jossa ei ole ollenkaan tekstiä. Koulukiusatun yksinäisen pojan ja haavoittuneen linnun tarinan pelaa läpi noin tunnissa. Harmi että tarina on vähän kliseinen ja, anglismia käyttääkseni, hieman forgettaabeli. Suosittelen silti.

The Bridge

Ostin alkuvuodesta 2014 käytetyn läppärin 80 eurolla. Core 2 duo 2,5 GHz & Quadro FX 370M -yhdistelmällä ei huimia 3D-pelejä pyöritetä, mutta The Bridgeä kyllä pyöritetään, kirjaimellisesti. Omaperäinen mustavalkoinen lyijykynägrafiikalta näyttävä puzzlepeli perustuu M. C. Escherin piirroksiin.

Brothers: A Tale of Two Sons

Kaunis ja satumaisen emotionaalinen kahden tatin puzzleseikkailufantasia. Kummallekin veljekselle on oma tattinsa, ja juju on siinä, että veljeksiä ohjataan yhtä aikaa. Ilmainen vihje pelintekijöille: puzzle-peleistä saisi kiinnostavampia poistamalla loputtomat vivut ja väkipyörät.

Bubsy 3D

Vitsi. Taideteos. Yhdistää yhden Super Nintendon parjatuimmista tasohyppelypeleistä kolmiulotteiseen taidemuseokierrokseen. En jaksa analysoida, mutta tämän pelaamiseen kannattaa käyttää parikymmentä minuuttia. Kyllä tämä oikeassa taidemuseossa seisomisen voittaa.

Call of Duty: Advanced Warfare

Kun pelaa codeja, päässä alkaa soida Jatkosota-rock.

Helikopterissa saattojoukko on
Tykki jyskää
tulitauko loppumaton
Summan miehet kestää
Suomussalmi soi
Raatteen pojat kurkottaa
pitkäkaulaa voi
Talvisota riehuu pönttösillalla
Döbeln katsoo sivusta Juuttaalla
Sukellusveneet ryskää
vaahtopäälaine lyö
Pastori, lohtapa nyt
muuten voi kiristyä vyö
Lepikossa panohommat
taistomelskeen poistaa
Satakieli kuusikossa
tykinlaulun toistaa
Hei, me yhdessä käymme kohti kuolemaa
eikö saa, eikö saa
Päijänteessä hiekka vastaan pöllyää
etkö nää, etkö nää
Suomi power!

Advanced Warfare on niin nautinnollinen ja niin tylsä. Niin suoraviivainen ja niin ristiriitainen. Peli antaa tuplahyppyvarusteet, laskeutumiseen soveltuvan jetpackin, mellakkakilven ja mechin, eikä anna tarpeeksi ympäristöjä niiden kunnolliseen hyödyntämiseen. Pelintekijät palkkasivat peliin Kevin Spaceyn mutta jättivät käsikirjoitukseen enemmän aukkoja kuin sisältöä ja päätyivät luomaan ehkä konservatiivisimman CODin koskaan. Sekä nefariöösin press f to pay respects -kohdan.

Aseet puhuu näin,
jee!
Pojat käykää päin,
jee!
Mitä, syöksyvene esiin
Taidetaankin päästä
itse varisten pesiin
Hiivitään lähemmäksi,
ei se meitä huomaa
Annas muuten mulle vielä
sitä ekstrajuomaa

En voi silti kiistää nautintoani. Tykitin tieni yksinpelikampanjan läpi peukalo piukeana. Kokemuksena kampanja oli jopa hauskempi kuin mikään vuoden suuren budjetin toimintaleffoista. Väkivalta on tylsää katsottavaa, paitsi jos siinä on itse osallisena. Siis pelissä.

Perkele, äijää tulee kuin meren mutaa, vittu, 
ja sitä on kuin tatti tuossa, perkele! 
Ota nyt jätkä kivääri käteen ja paina kk:lla 
Vittuun sotiminen, tämä äijä lähtee paskalle, perkele!

Vihollinen isänmaassa näkyy jo, aargh!
Käykää nyt joku perkele päälle (aargh)!
Hei, hyökkäykseen, nopeasti, suojautukaa
Nythän niitä tulee joka paikasta saatana!
Kyllä Suomen poika perkele näyttää
Hei pojat, antakaa vaan mennä niin saatanasti! [konekiväärin ääntä…]

CODit kertovat tietysti Amerikan touhuista, joten päässä pitäisi soida ennemmin South Parkin tekijöiden America, Fuck Yeah!

Call of Duty: Ghosts

Kuvat kertovat tarpeeksi. Tulee ikävä COD4:n yksinpeliä. Joka sekin jäi minulta kesken.

Catherine

Catherine on intensiivisin, kutkuttavin, nautinnollisin ja hikisin kokemani PS3-peli. Pelin violetti iltatunnelma vastasi sattumalta oman elämäni rytmiä. Oli kuuma kesäviikko ja kävin töissä ja baarissa. Illalla istuin Kalliossa, aamulla raahauduin toimitukseen. Lounastauolla söin falafelia puun juurella ja ajattelin Catherinea.

Pelin päähahmo on Vincent, joka seurustelee Katherinen kanssa. Juuri kun Katherine haluaa vakiinnuttaa suhteen, Vincentin elämään astuu Catherine, tyttöstereotypioiden laatikosta löydetty kaoottinen viettelijä. Vincent itse on stereotypia japanilaisesta miehestä, joka ei osaa sanoa juuta eikä jaata, ei halua sitoutua mutta ei uskalla sanoutua irtikään. Vincent alkaa elää Cheekin tavoin: läträä yöt ja laiminlyö työt. Aamuöisin humalainen mies näkee painajaisia, joissa sokka lähtee kunnolla irti.

Catherinea on vaikea esitellä pelinä, koska auki kirjoitettuna se kuulostaa tolkuttomalta, kuten niin monet parhaista peleistä. Suurin osa peliajasta kuluu kirjaimellisesti painajaismaisia laatikkopuzzletorneja kiivetessä. Kiipeäminen on paljon hauskempaa kuin miltä se kuulostaa. Välitasanteilla vedetään henkeä, neuvotaan toisia painajaisissa vaeltavia miehiä ja vastataan rippituolissa henkilökohtaisiin kysymyksiin, jotka vaikuttavat pelin loppuun. Jälkeenpäin näytetään, mitä muut pelaajat ovat vastanneet. Päivisin peli etenee pelaajan tekemien valintojen mukaan videopätkinä. Illat Vincent viettää baarissa, jossa voi muun muassa ryypätä, keskustella muiden asiakkaiden kanssa, tuskailla pankkitilin saldoa ja pelata kolikkopeliä.

Catherinessa pelin kokonaisjärjestelmä kantaa kauas hahmojen yli, ja arkkityyppiset hahmot (Vincent-Hamlet, järjestyksen jumalatar ja kaaoksen ruumiillistuma) antavat sille lisävoimaa kerrankin myönteisellä tavalla. Harvoissa peleissä käsitellään parisuhteen vakiintumisen ongelmaa, lasten saamisen uhkaa (mahdollisuutta?), sukupuolieroja, alkoholia ja painajaisia yhtä aikaa.

Edellä sanotusta on varmasti selvää, että Catherine on kiistanalainen. Erityisesti Japanista periytyvä jako miesten ja naisten keskinäiseen kulttuuriin ja sukupuolten vastakohtaisuuteen tuntuu kaukaiselta. Mutta eivät ”kulttuurierot” ole ennenkään torpedoineet mahtavia kokemuksia. Sitä paitsi pelin etiikka on tärkeä: se opettaa, että valitsipa kaaoksen tai järjestyksen, tärkeintä on toimia konsistentisti ja seisoa valitsemansa asian takana. Älä jahkaile, vaan sitoudu, vaikka sitoutuisit kaaokseen.

Suosittelen aloittamaan helpoimmalla vaikeustasolla.

Conception 2: Children of the Seven Stars

Pelit saisivat käsitellä seksuaalisuutta ja sen flirttailullista puolta enemmän. Jos pitää valita seksin ja väkivallan välillä, niin ensin mainittu kiinnostaa ainakin minua enemmän. Harmillisesti pelit tarjoavat lähinnä väkivaltaa. Conception 2 on häpeämätön poikkeus. Muodollisesti peli on grindaukseen perustuva luolastoryömintä-japsirope. Laadullisesti peli on huono, naurettavan ylipitkä ja itseään toistava. Mutta se flirttailu ja vihjailu! Tästä pitää tehdä kuvapostaus.

Defense Grid

Klassinen ja kaunis tower defense -naksuttelu, johon on tehty loputtomasti lisäkarttoja ja DLC:tä. Pelasin tätä usein podcasteja ja luentoja kuunnellen.

Defense Grid 2

Yksikään toinen strategiapeli ei taida toteuttaa ohjaintukea niin hyvin kuin Defense Grid 2. Ykköstä hieman helpompi, komean näköinen ja tuntuinen tornipuolustus oli juhlaa sohvalta pelattuna. Keinoälyhahmot ovat älyvapaudessaan haitanneet monia dialogillaan, joka toimii, ellei joudu jatkuvasti aloittamaan tehtäviä alusta.

Device 6 

Device kutosen jujuna on ”tekstiseikkailun” ottaminen kirjaimellisesti: pelissä seikkaillaan tekstissä. Teksti ei siis vain kuvaa tapahtumia, vaan muodostaa labyrintin, jota pitkin voi kävelllä eri suuntiin. Kyse on siis taas yhdestä kirjan ja pelin välimuodosta, mutta uudella tavalla. Vuoden 2013 ehkä ylistetyin iOS-peli pettää pelikokemuksena konseptin kiinnostavuudesta huolimatta.

Diablo III

Yksinkertainen, typerä ja kasuaali mutta koukuttava peli. Blizzardin ylimielisyyden aistii jokaisessa dialogissa ja juonenkäänteessä: ”Tätä ostetaan ja pelataan, vaikka syöttäisimme mitä tuubaa.” Pelin käsikirjoitus ja ääninäyttely ovat niin huonoja, ettei se ole enää hauskaa, toisin kuin vielä kakkosessa. Pelissä ei ole merkityksen tuntua, kun rahalla ei ole väliä (kultaa sai maaliskuuhun 2014 asti loputtomasti myymällä tavaraa huutokaupassa), hahmoja ei voi kehittää aidosti ja arvokkaita maagisia esineitä löytyy minuutin sisällä viisi.

Diablo 3 toimii, jos nauttii tietokonetuolilla istumisesta ja haluaa kehittää sormiaan naksuttelemalla hiiren nappuloita tuntikausia.

Yhteenvetona: kyyninen kasa kumisevaa mutta lievästi addiktoivaa muovia, kumista kopinaa ja itsensä alittavaa käsikirjoitusta alusta loppuun. Miksi pelasin tämän toisen kerran läpi? Koska peliin tuli päivitys, jonka piti muuttaa kaikki. Jonkin verran se paransi, mutta peli on silti valuvikaisen tylsä.

Dishonored

Steampunk-hiiviskelyä Thiefin ja Deus Exin hengessä. Dishonored on pelattavuudeltaan yksi kaikkien aikojen parhaista ensimmäisen persoonan stealth-peleistä. Peli on mahdollista läpäistä tappamatta ketään, ja lähes jokainen tavoite on mahdollista saavuttaa erilaisilla tavoilla. Kuten on sanottu: Dishonored on paras koskaan tehty Batman-peli, koska siinä ymmärretään antaa batmanmaisten varusteiden ja voimien lisäksi harmaita alueita, valintoja ja seurauksia.

Dishonored: Knife of Dunwall & Brigmore Witches

Kukaan ei valittaisi DLC:stä, jos ne olisivat aina yhtä hyviä kuin Dishonoredin lisärit. Daud toimii eri tavalla kuin emopelin salamurhaaja Corvo, ja uudet mekaniikat innostavat myös pelaamaan aidosti eri tavalla. Alkuperäinen Dishonored on liian helppo. DLC:t tuovat kaivattua vaikeutta, jota voi aina itse lisätä päättämällä, että hiiviskelee pelin lävitse Solid Snake -tyyliin vain tainnuttaen vihollisia.

DLC Quest & Live Freemium or Die

DLC Quest on tarkoituksellisen tökerö tasohyppelypeli, jossa kaikki ominaisuudet vaativat mikromaksua (pelin sisäisellä valuutalla). Hahmo ei osaa esimerkiksi hypätä ilman DLC-lisäpakettia, samoin äänet puuttuvat, ja niin edelleen. Nyt olenkin jo pilannut tämän pelimuotoisen vitsin kertomalla sen.

Parodiapelin ilmaisema kritiikki kyllä osuu: nykyään jo pelin julkaisupäivänä saattaa tulla myyntiin lisämaksusta ladattavia paketteja, jotka on ”pakko” hankkia pelikokemuksen täydentämiseksi. Onneksi DLC Questin sai eurolla alesta.

Duke Nukem 3D

Dat level design, damn. Pelasimme Duken joululomalla co-oppina. Pelin ajan yli kestävä hauskuus ja intensiteetti sykityttää. Sen sijaan paranoidi muukalaisvihamielinen ”ne vie meidän naiset” -machoismi parodian varjolla ei sytytä vieläkään. Dukesta täytyy kirjoittaa lisää. Pelistä on muuten hyvä ja kattava Vita-versio.

dys4ia

Nopeilla leikkauksilla etenevä & kokemuksia hienovaraisesti välittävä peli sukupuoltaan korjaavan ihmisen hormonihoidosta. Jos on 15 minuuttia aikaa, tämä kannattaa pelata heti.

Far Cry 3

Peli on mahtava jo trooppisten maisemien takia, vaikka juoni onkin – itsetietoisesta ”satiirin” yrityksestään huolimatta – idioottimaisinta kolonialismi-pocahontas-avatar-dudebro-tuubaa sitten 1800-luvun.

Far Cry 3: Blood Dragon

Mi’ on tuo neonhohtoinen ääni? Onko se seireeninkutsu? Ei, se on verilohikäärmeen karjaisu. Seireenit eivät pärjää Blood Dragonin imulle. Olen kasarin lapsi, joten tunnen olevani kotona, kun syntikkapoppi soi ja juustoiset one linerit lentävät. Blood Dragon edustaa minulle paluuta lapsuuden siihen vaiheeseen, kun vanhempien kauppareissuilla jäin Prisman videovuokraamoon yytsäilemään vuokrattavia NES-pelejä.

Pelin avulla voi opettaa paljon siitä, mikä FPS-peleissä toimii ja mikä ei. Jokaisen pelintekijän pitäisi pelata Blood Dragon ja miettiä, mitä pelidesignillistä klisettä kulloinkin parodioidaan ja miksi. Sen jälkeen pitäisi miettiä, miksi Blood Dragon on niin hyvä peli kaikista kliseistä huolimatta eli niiden vuoksi.

Pelaan tätä yhä uudestaan ja nautiskelen hitaasti kuin hyvää savuista viskiä.

Flow

Thatgamecompanyn pelit ovat terapiaa. Flow’ssa liikutaan meressä rauhoittavan värisillä 2D-tasoilla ja syödään pienempiä organismeja. Ohjaus tapahtuu harvinaisesti kokonaan ohjainta kallistamalla, tateilla ja napeilla ei tee mitään. Peli on kuitenkin liian rajoittunut ja tylsähkö, jotta sitä jaksaisi pelata läpipeluun edellyttämää tuntia pitempään.

Flower

Aloitin tämän jouluaattona viinilasi kädessä nojatuolissa takan edessä. Jatkoin jouluaterian jälkeen ja pääsin läpi neljältä jouluyönä. Millaista on olla kukan terälehti unessa? PC-only-pelaajat eivät taaskaan tiedä mitä menettävät.

Gone Home

Gone Home on ehkä isoin askel, jonka pelit ottivat eteenpäin vuonna 2013. Myös siltä kannalta, että peli provosoi Ian Bogostin kirjoittamaan tykin kritiikin.

Niille, jotka eivät ole kuulleet: Gone Home on parituntinen tutkimusretki taloon, jota tutkimalla avautuu tarina teini-iästä ja queerista rakkaudesta. Peli käyttää ja kääntää nurin kauhupelien kliseitä.

Pelaa tämä, jos olet ennakkoluuloinen ja ajattelet kaikkien pelien olevan konservatiivista paskaa.

Grand Theft Auto III

Sivistyin viimein tällä open world -genren lopullisesti avanneella klassikolla. Mykkä päähenkilö tuo mieleen japanilaiset roolipelit. GTA3:ssa ei ole paljon mitään turhaa, tai yhtä hyvin voi sanoa, että koko peli on niin mahtavan turha. Lisäksi Scarfacen soundtrack on niin hyvä. Push it to the limit!

Grand Theft Auto V

Ennalta-arvattava, hauska, teknisesti upea saavutus. Pikkupoikien rellestyshiekkalaatikko, jossa viihtyy, vaikka ei olisi pikkupoika. Pelasin pelistä 96 prosenttia, käytin 62 tuntia ja kirjoitin kasan muistiinpanoja. Parasta oli yksinkertaisesti autolla ajaminen. Pitäisikö sittenkin hankkia ajokortti?

Gravity Bone

Thirty Flights of Lovingin tekijän aikaisempi peli on lyhyt ja absurdi, alun perin modina toteutettu Hitman-parodia. Tämä oli niin älytön, että pidin. Erityisesti alusta ja lopusta.

Gravity Rush

Vitalle on valtavasti hyviä pelejä, mutta jos täytyy nopeasti vakuuttaa joku yhdellä pelillä, valitsen Gravity Rushin. Pelin painovoimamekaniikka on niin hieno ja kontrollit niin toimivat, että ne riittäisivät yksinkin, mutta niiden lisäksi Gravity Rushissa on mukaansa tempaava tarina, rakastettava päähahmo, koukuttavat tasomekanismi, sopivalla tavalla haastavat sivutehtävät, valtavasti kutkuttavia salaisuuksia ja suurempi läsnä olemisen tunne tilassa kuin lähes missään suuren ruudun pelissä.

Heavy Rain

Heavy Rainista on kirjoitettu niin paljon, että tekee mieli olla hiljaa. Peli pääsee – hyvässä mielessä – lähelle elokuvaa, mutta jälkikäteen ajateltuna juoni on iso reikä ja naispääosa kyseenalainen. Entä sitten? Peli on niin hyvä. PC-pelaajat tapaavat ylistää Walking Dead -pelisarjaa, ja vaikka sarja ansaitseekin kaikki kehut, niin harmittaa, että moni sen faneista tuskin tulee pelanneeksi paljon monipuolisempaa Heavy Rainia. Pelissä kaikki tukee tunnelmaa ja kokemusta loistavasti: värit, sää, musiikki, UI, dialogi, rytmitys, kontrollit. Walking Deadin valinnat tuntuvat höyhenenkevyiltä Heavy Rainin traagisten pakkojen rinnalla.

Hotline Miami

Pidätkö ihmisten satuttamisesta? Jos et pidä, miksi sitten pelaat väkivaltaisia pelejä?

Näin kysyy ultaväkivaltainen 2D-retropeli. Vastaus kuuluu: kyllä, väkivalta on erittäin hauskaa. Samalla se on ongelmallista.

Hotline Miami on erittäin häiritsevä ja erittäin koukuttava peli. Se julkaisiin PC:lle jo 2012, mutta 2013 ilmestynyt Vita-versio on minusta optimaalinen pelin rytmin kannalta (pelisessio on nopea aloittaa ja lopettaa). Tätä peliä on mahdotonta kuvitella kosketuskontrolleilla.

Hundreds

Mobiilipelien haute couture. Sata kenttää modernia monisormista eleganssia. Täp täp täp täp.

Ico HD

On elokuvia, joista en pidä, mutta jotka olen pakottanut itseni katsomaan, koska kokemus on tuntunut tärkeältä. Pelien puolella tällaiset ovat harvinaisempia: jos peliä ei ole hauska pelata, jätän sen kesken. Ico on poikkeus. Se on jokseenkin tylsä, ruma ja ärsyttävä nimenomaan pelinä. Tunnelmana ja sävyjen maalaajana peli on kuitenkin poikkeus. Icossa vähäeleisyyttä ja selittämättömyyttä hyödynnetään harvinaisella tavalla.

Jazzpunk

Peli improvisoi kuin jatsin tahdissa, asenne on kuin punkkarilla ja kaikilla on hauskaa. Kyberpunknoirslapstickpizzaselviytymiskauhukomedia on yksi harvoista todella onnistuneista komediapeleistä, samankaltainen tuleva klassikko kuin Hei, me lennetään! tai Hot Shots tai Mies ja alaston ase.

Journey

Pelielämäni parhaat kolme tuntia. Paras ”taidepeli”, paras moninpeli, paras selittämätön kokemus; selittämätön, koska Journey on puhtain peliteos, jota on absoluuttisen mahdoton yrittää tuottaa millään toisella medialla. Journey, Flower, Heavy Rain, Catherine ja The Last of Us ovat sellaisia jytkäyksiä, että PS3 kannattaa omistaa jo niiden vuoksi.

Kingdom Rush

Erittäin hyvä perus-mobiilitornipuolustus. Ohjattavat sankarit ja joukkoja ulos pumppaavat kasarmit ovat hyvä lisä. Kampanja on turhan lyhyt. Plussaa huumorista ja itsetietoisen kliseisestä lopputaistelusta.

Kingdom Rush Frontier HD

Frontier on sama kuin tavallinen Kingdom Rush mutta uusilla sankariyksiköillä ja pitemmällä kampanjalla. Vaikeustaso on tasaisempi ja paremmin kohdallaan kuin ykkösessä, joten tämä on parempi.

The Last of Us

Gone Homen ohella tärkeä siirtymä pelaamisen historiassa 2013. GTA:n jälkeen vuoden toiseksi kalutuin peli. Mahtava tarina yhdistyy erinomaiseen pelattavuuteen, jotka molemmat Naughty Dog on opetellut julkaisemalla Unchartedeja vuosi toisensa jälkeen. Muun lisäksi Last of Us on paras variaatio viime vuosina ylikäytetystä zombielementistä.

Peli on silti päässyt liian helposti karkuun kaikkea kritiikkiä. Esimerkiksi: kenttädesign on luontevaa ja pelaamisen rytmi on kohdallaan, kunnes hahmot jälleen kerran törmäävät selittämättömään laatikkoareenaan, joka tulvii ihmisvihollisia ja mätkii pelaajaa märällä rätillä naamaan: ”Älä unohda että tämä on ammuskelipeli ja tässä pitää olla taisteluareenoja.” Olisiko peli menettänyt jotain, jos siinä olisi ollut vähemmän laatikkohetkiä ja pakollisia ihmisvihollisia?

Sittemmin pelistä on julkaistu kaikin puolin parempi PS4-versio, joka sisältää paremman ulkonäön lisäksi muun muassa Left Behind- lisäosan ja screenshot-ystävällisen kameramoodin.

Limbo

Välipalamainen puzzle-tasohyppely. Kun puhutaan mustavalkoisista indie-peleistä, tämä on viihdyttävimmästä päästä. Ei olisi saanut yhtä paljon huomiota ilman artsya ulkonäköä.

Little Inferno 

Briljantti satiiri mikromaksuista ja pelaamisesta. Little Infernossa poltetaan tavaroita takassa. Takka edustaa vaikkapa tv:tä tai tietokoneen näyttöä ja tavaroiden polttaminen rahan tuhlaamisen hyödyttömyyttä. Pelin loppu on hieno. Sitä paitsi tavaroiden polttaminen kombona on hauskaa.

Love 

Koen tämän 8-bittisen HC-tasohyppelyn vastinparina VVVVVV:lle. Peli on nopeasti läpäisty ja sen varsinainen arvo perustuu speed runeihin ja yritykseen minimoida kuolemat. Pelasin pari kertaa läpi näppäimistöllä, se tuntui Xbox-padia tarkemmalta.

Luxuria Superbia

Yksi seksikkäimpiä koskaan pelaamiani pelejä. Luxuria ei kuitenkaan esitä seksiä. Pelissä lennetään abstraktissa tunneleissa ja hivutetaan niitä kohti kliimaksia. Musiikki elää rytmin mukana. Se tunne, kun pitkän esileikin jälkeen päästään pitkään sykkivään pyörintään.

Machinarium

Robotin matka ryysyistä yläilmoihin. Omalaatuisen kodikas dystopiamiljöö. Melko vaikea, pelimekanistisesti perinteinen klikkausseikkailu, josta pidin huumorin, tunnelman ja robottimiljöön vuoksi. Kannattaa pelata tunnelman tähden, jos hermot kestävät puzzleja.

Metal Gear Rising: Revengeance

Kiertelen tätä kuin kyborgininja autonomista moottorisahasusirobottia. MGR:ssä olen kokenut suurimman taitoeron yhden pelin sisällä. Kun aloitin, olin umpihuono. Pelasin ja olin edelleen huono. Jumituin Blade Wolf -taisteluun. Sitten opettelin torjumaan iskuja pelin täysin omalaatuisella mekaniikalla. Seurasi suurin heureka-hetki koskaan pelissä. Näin sen siis pitää toimia! Loppuosa pelistä solahti läpi kuin korkeafrekvenssinen katana voipaketista, ja sen jälkeen sama toistui korkeammalla vaikeustasolla ja sen jälkeen vielä PC:llä ja uudestaan ja uudestaan. Elämä ehkä opettaa jotain, mutta siitä voi olla satavarma, että Revengeance opettaa elämään. Ja pelaamaan. Ja paljon muutakin. Lisäksi pelin soundtrack on itsevarma timantti, jota käytän edelleen juoksulenkeillä.

Metal Gear Rising: Jetstream & Blade Wolf

Jos Revengeance oli jonkun mielestä liian helppo, sopii kokeilla Jetstreamia. Sen loppuvastus on ylivoimaisesti vaikein ja eniten taitoa vaatinut bossi, jonka olen peliurallani kohdannut. Olin hikinen ja kärsin fyysisesti. Yleisesti ottaen nämä DLC:t ovat hauskoja pelata mutta laiskasti tehtyjä. Ne uudelleenkäyttävät emopelin ympäristöjä ja jäävät kovin lyhyiksi. Toisaalta hahmoina sekä Jetstream Sam että Blade Wolf eroavat Raidenista niin paljon, että se riittää oikeuttamaan DLC:t.

Metal Gear Solid 3: Snake Eater HD

Paras Metal Gear ja yksi parhaista peleistä koskaan. Camp-henkisessä kolmosessa palataan James Bondien ja B-leffojen 60-luvulle, jossa Neuvostoliittoja ja Yhdysvallat kamppailevat näennäisesti maailmanherruudesta samalla, kun taustalla muhii joukko ovelia salaliittojuonia. Snaken kaltaiset agentit ovat pelinappuloita niin maailmanpolitiikassa kuin rakkaudessakin. Jokainen alue on täynnä paksuja kerrostumia naamioinneista, vihollisista, varusteista ja eläimistä CODEC-dialogeihin ja salaisuuksiin.

Metal Gear Solid V: Ground Zeroes

Hideo Kojima on nero, ja niin kuin kaikilla neroilla, Kojimalla on todella pahoja ongelmia ja puutteita sekä tuhoisia piirteitä. Panin muistiin. Vaikka pelasin tämän PS4:llä 5+ kertaa, ostin pelin myös PC:lle kun se ilmestyi joulukuussa ja pelasin taas kahdesti putkeen. Sittemmin olen pelannut kaikki sivutehtävät useampaan kertaan.

Metrico

Infografiikkaindiepuzzletasohyppely, joka käy ohjaukseltaan monimutkaisemmaksi joka episodissa, kunnes vastaantuleva ongelma ratkeaa vain pelaamalla ylösalaisin samalla, kun Vitan kamera kuvaa vihreää pintaa. Peli tietää rajansa eikä veny ylipitkäksi.

Mirror’s Edge

Omaperäinen parkourpeli pääsee lähelle suurta läpimurtoa mutta törmää kahteen ongelmaan: pakolliset ampumiskohdat ovat surullisenkuuluisan tarpeettomia, ja mekaniikassa on ongelmia, jotka katkaisevat hyppimisen ja kiipeilyn flow’n herkästi varsinkin aloittelijoilta. Mirror’s Edge -veteraanien pelaaminen on komeaa seurattavaa.

N2O

Pelaamme tämän psykedeelisen tunneliräiskinnän yhdessä useamman kerran joka vuosi – perinne, joka alkoi vuonna 1999. Peli on paras versio Tempestistä. Nykyään tätä tulee pelattua myös yksin sohvalla Vitalla. Täydellinen rentoutusammuskelu, jonka rentoutuselementti tosin kärsii pituudesta ja houkutuksesta lyödä edelliset huippupisteet.

New Super Mario Bros

Päädyin eräänä syksynä työttömäksi. Marssin divariin ja ostin käytetyn Nintendo Wiin. Tunsin olevani tulevaisuudessa. Ensimmäinen Wii-pelini oli tuulahdus menneisyydestä. NSMB osoittaa, että joskus menneisyydestä tulee myös hyviä tuoksuja. Olisin jättänyt liikeohjauskikkailut pois, muilta osin peli on rautaa, joskin melko helppo.

Persona 4 Golden

Ensin puoliso upposi Persona neloseen Vitalla 65 tunniksi. Kun sitten parin kuukauden jälkeen sain konsolin takaisin käyttööni, upposin peliin yli 70 tunniksi. Personoissa lukiodeittisimut yhdistyvät luolaryömiskelyyn, perinteiseen mutta hiottuun JRPG-taisteluun ja jokapäiväiseen elämään kotona, koulussa ja vapaalla. Korostan aina, miten paljon loistavia pelejä Vitalle on julkaistu, mutta jo P4G yksin tekee konsolista omistamisen arvoisen.

Pixeljunk Shooter

Pixeljunk-pelit keksivät uudelleen klassisia peligenrejä. Shooterissa lennetään tunneleissa, pelastetaan tutkijoita, manipuloidaan laavaa, vettä, jäätä ja maata sekä ammutaan örmyjä. Mekaniikoiltaan Shooter 1 ja 2 ovat 2D-räiskintöjen parhaimmistoa, ja niihin on vielä lisätty mahtava nestefysiikkaelementti, mutta putkeen pelattuna pelit muodostavat ylipitkän ärsyyntymisjatkumon. Pelastettavia hahmoja tulee tapettua vahingossa liikaa ja muutamat bossitaistelut raivostuttavat rankaisevuudellaan.

Planetary Annihilation

Jo PA:n betaa tuli hakattua sekä tekoälyn että ihmisen kanssa toistakymmentä tuntia. Tuin peliä aikoinaan Kickstarterissa, ja vaikka ensikosketus betaan tuntui pikemminkin alphalta, uskon, että tästä tulee vielä kelpo kalu. Kyseessä on kokonaisiin aurinkosysteemeihin levittäytyvistä reaaliaikaisista robottistrategiamatseista tavalla, joka jatkaa Total Annihilationin (1997) perinnettä. Pelissä on virkistäviä ratkaisuja, kuten mahdollisuus jakaa yhden armeijan komentajuus useamman ihmispelaajan kesken.

Plants vs. Zombies 2

Ensimmäinen todella hyvä ja säädyllinen free to play -mobiilipeli. Tai oli, kunnes uusin päivitys hävitti kerättävät tähdet ja avaimet ja korvasi pelin hienot kartat yhdentekevillä putkireiteillä. Päivityksen jälkeen menetin kaiken mielenkiinnon peliin. Kuolkaa konkurssiin, EA.

P. T.

Hideo Kojiman ja Guillermo Del Toron Silent Hills -kauhun pelattavaksi teaseriksi salamyhkäisesti julkaistu P. T. on 2010-pelihistorian suuria tapauksia. Pelaajaa helvetillisesti terrorisoiva kauhukokemus vie unien lisäksi sisällöt suolesta. Viimeksi pelasimme tätä kolmestaan, ja koko sohva hypähti ilmaan. Lopulta peli oli pakko jättää kesken, koska hikoilimme liikaa. Silent Hillsin peruuttaminen ja P. T:n poistaminen Sonyn kaupasta on viime vuosien suurimpia menetyksiä pelialalla.

Red Dead Redemption

Aloitin Rockstarin parhaimmaksi peliksi väitetyn avoimen maailman länkkärieepoksen suurin toivein. Ensimmäiset tunnit lunastivat lupaukset: hiljaiseloa farmilla, lehmien paimentamista ja hevosten lassoamista. Pieniä bisneksia preerialla. Dialogi oli erittäin hyvin kirjoitettua, ja sitä se oli läpi pelin, mutta itse pelaaminen alkoi melko nopeasti tuntua aavikon ylittämiseltä. Red Dead Redemption on harvinaisen tylsä peli. Suurin osa pelistä tapahtuu samassa litteässä keltaruskeassa tasossa, jossa ratsastetaan, tapetaan ja lassotaan. Suuresti kohuttu siirtymä Meksikoon ei liikauttanut yhtään äärimmäisen typerän ja överiksi venytetyn jokiammuskelukohtauksen jälkeen. Meksikossa käsikirjoitus vedettiin kunnolla kölin alta: pelaajan on – taas kerran Rockstarin pelissä – pakko auttaa korruptoitunutta hallitusta teurastamaan valtaa vastustavia. Sitten vaihdetaan puolta, teurastetaan hallituksen joukkoja ja palvellaan korruptoitunutta vallankumousjohtajaa. Viesti on että, öhö öhö, hallitus ja vallankumoukselliset ovat toistensa kääntöpuolia ja kaikki on samaa paskaa.

Red Dead Redemptionia kannattaa silti pelata ihan vain päähenkilölle äänen antavan Rob Wiethoffin ääninäyttelyn takia. Minusta hän tekee parhaimman suorituksen pelinäyttelemisen historiassa. Myös pelin loppu on hieno, kaunis ja melkein nerokas.

Remember Me

Mainettaan parempi cyberpunk-mätkintäseikkailu neo-Pariisin slummeissa ja pilvenpiirtäjissä. Onnistuu käsittelemään muistamista, suuryhtiöiden kritiikkiä, ilmastonmuutosta, eriarvoisuutta kaupungissa ja muita peleissä harvemmin nähtyjä teemoja. Peliä arvosteltiin lineaarisuudesta, mutta ei kai avoin maailma ole mikään itseisarvo. Lisää tekstiä tässä.

Resident Evil 4 (PC)

Yksi suurimpia pelialalla kohtaamiani pettymyksiä (suhteessa pelin saamiin kehuihin). Ensimmäiset kaksi tuntia menettelevät oikein hyvin. Sen jälkeen peli on tökerö, tylsä, harmaa, räikeän ylipitkä, hölmö, stereotyyppinen, itsetiedottoman kliseinen, seksistinen, epälooginen, täynnä pelimekanistisia sudenkuoppia ja hatusta vedettyjä ”lällällää, täältä tulee tällanen ja sitse tappaa sut” quick time event -yllätyksiä. Väänsin pelin läpi väkisin pksun kanssa, koska oli pakko nähdä kuinka huonoksi aikanaan vuoden parhaaksi väitetty peli pystyy vajoamaan. Aika huonoksi, vaikka pelin loppuun sijoitettu labra-alue esti peliä höyrystymästä ilmakehään oman huonoutensa aiheuttaman häpeän voimalla.

Resident Evil 6

Väärinymmärretty mestariteos. Tahattoman trollaamisen mestariteos.

Resogun

Kunnollinen ensikosketukseni neljänteen pleikkariin. Yksinkertainen, koukuttava ja mekaanisesti upean hiottu ympyräräiskintä. Tykityksen tuntee sormissaan. Yhtä ilotulitusta. En kuitenkaan pidä siitä, etttä yhä useampaan peliin tungetaan puolipakollisia pelastustehtäviä. Tässäkin haluaisin vain räjäyttää kaiken välittämättä ihmishahmoista, joiden kyttääminen ja suojelu rikkoo pelin flow’n, kunnes kehittyy pelaajana riittävän pitkälle. Platinum-trophy lähestyy…

Resonance of Fate

Tuhrasin tähän vähälle huomiolle jääneeseen JRPG:hen 66 tuntia. Paras pelaamani PS3-roolipeli. On surullista ajatella, miten paljon enemmän julkisuutta ultratylsä Final Fantasy XIII sai tähän verrattuna. Resonance of Fatessa on kaikista pelaamistani roolipeleistä omaperäisin ja paras taistelusysteemi, ovelin maailmankartta ja hienoin pukeutumisjärjestelmä (mikä on tärkeämpi asia kuin voisi luulla).

Jotkut väittävät peliä ylipitkäksi. Minä viihdyin. Saatan jopa pelata vielä new game plussan.

Ridiculous Fishing

Ensin, matkalla alaspäin, kaloja väistellään laitetta kallistelemalla. Sitten, paluumatkalla pintaan päin, kaloihin yritetään osua. Lopuksi kalat heitetään ilmaan ja ammutaan kappaleiksi. Saaduilla myyntirahoilla ostetaan lisää vehkeitä ja prosessi toistetaan.

Usko tai älä, myös pelin tarina on kokemisen arvoinen. Vihje: arktisella merellä kannattaa naarata pohjaan asti.

Pelimekaniikan ja pelillisten tasojen näkökulmasta tämä on julkaisuvuotensa (2013) parhaita pelejä. Jos et usko, lue tämä teksti.

Peli suorastaan huutaa XXX-versiota nimeltään Ridiculous Fisting.

Road Not Taken

Ruudukkupohjainen roguelike-puzzlepeli, joka yhdistelee pastellivärejä ja kuolemaa. Metsänvartijan on pelastettava kylästä kadonneet lapset. Jos pitää Triple Townista, tämä on parempi versio siitä.

Rymdkapsel

Tetriksen ja reaaliaikaisen strategian abstraktiksi pelkistetty yhdistelmä. Tekijöiden lupaus avaruusstrategian meditatiivisuudesta pitää paikkaansa. Häviö on väistämätön, mutta pelaajasta riippuu, tuleeko tappio ennemmin vai myöhemmin.

Sacrilege

”INITIATE FUCKPLAN.” Tekstipohjainen peli klubbailusta ja seksistä naisen näkökulmasta. Pelaa, pelaa, pelaa.

Sine Mora

Sadistinen, välillä silpovan vaikea, virheistä julmasti rankaiseva unkarilainen sivuttain vierivä visuaalisesti upea 2D-lentoammuskelu. Jos taidot riittävät, tämän lentää läpi kahdessa tunnissa. Minulta meni kolme. Peliaikaan mahtui aika paljon ragetusta ja quittaamista. Palasin silti takaisin, koska peli kasvattaa taitoja samaan tapaan kuin vanhan ajan pelihallipelit, joissa piti maksimoida yhden kolikon riittävyys.

Shadow of the Colossus HD

Kolossin varjo on melankolisin koskaan pelaamani peli. Sankaritar on kuollut jo valmiiksi pelin alkaessa ja makaa pelin ajan ruumiina kivivuoteella. Pelin edetessä miespäähahmo menettää inhimillisyytensä pienin palasin. Sankarin uskollinen hevonen putoaa rotkoon kriittisessä kohdassa. Ja loppu, mihin sitä voi edes verrata? Pelillä on kulttimaine hyvästä syystä. Kolossin varjoon törmää pop-kulttuurissa romaaneista (Juhana Pettersson: Sokerisamurai) elokuviin (Reign Over Me) ja musiikkiin (Shadow of the Colossus).

Shadow Warrior (2013)

Viime vuosilta ei tule mieleen yhtä hyvää ensimmäisen persoonan ammuskelua (paitsi FC3: Blood Dragon). Ammuin tosin Shadow Warriorissa melko harvoin; katana on sen verran tehokas ase Lo Wangin käsissä. Tappaminen ei ole ikinä ollut niin hauskaa. Paitsi ehkä Duke Nukem 3D:ssä. ”Sluriluiz”, kuuluu ääni kaulasta, kun pää irtoaa ja lentää verisessä kaaressa japanilais-kiinalaisen (?) temppelin permanolle. Tässä on kerrankin FPS-yksinpeli, joka kestää laadukkaana alusta loppuun. Kesto on pitkä, ehkä liiankin pitkä.

Spec Ops: The Line

Kuumeinen käsikirjoitus, hiekka-apokalyptiset visuaalit Dubaista, Pimeyden sydäntä ja Ilmestyskirja. Nytiä seuraava tarina, täydellinen ääninäyttely, vähitellen houreisemmaksi muuttuva tunnelma ja monta loppua twisteillä. Annan keskinkertaisen ammuskelumekaniikan anteeksi, koska peli onnistuu muussa niin hyvin. Spec Ops on matka tiedostamattomaan, vainoharhaan, militarismiin, tappamisen etiikkaan ja pelaamisen kääntöpuolelle. Ehkä vielä peliäkin parempi on sitä käsittelevä kirja.

Stanley Parable

Pelaa pelejä. Sitten pelaa Stanley Parablea ja lue tämä. Peli on, hyvässä merkityksessä, ”postmodernein” ensimmäisen persoonan peli. Tai, no, Thirty Flights of Loving on vielä postimpi ja modernimpi. Mutta Stanley on parempi.

Stick It To The Man

Pikemminkin slapstick it to the man. Peli kertoo miehestä, jonka päästä kasvaa telepaattinen spaghettikäsi. Tämä on Jazzpunkin kaltainen peli siinä mielessä, että sen huumori joko iskee tai sitten ei ollenkaan. Jos ei iske, peli on huono. Jos iskee, keyvyen puzzletasohyppelyn nauraa mielellään läpi.

Surge Deluxe

Hermostuttavan nopeatempoinen väriyhdistelypeli, joka tuottaa tyydytystä komboilla ja kosketusnäyttöön piirrettävällä valojuovalla. En tiedä voiko tämän päästä varsinaisesti läpi. Viihdytti aikansa ja sen jälkeen kiinnostus laski 99 prosenttia.

Thirty Flights of Loving

Yleensä pidän niin sanotuista taidepeleistä. Jos on olemassa sellainen x, että x on Taidepeli, niin Thirty Flights of Loving on tämä x. Se on pelaamisen arvoinen kokemus eikä vie elämästä kuin 20 minuuttia. Erityisen hauska tai vaikuttava peli se ei minulle ollut. Thirty Flights on yhtä aikaa liian sekava, näppärä ja kuitenkin liian yksinkertainen.

Hyvissä taidepeleissä poikkeuksellista on se, miten niitä on täysin mahdotonta ajatella muuna kuin pelinä. Thirty Flightsin kohdalla tuntuu, että pelissä on niin vähän varsinaisesti pelattavaa, että kokemuksen voisi tuottaa myös kokeellisen elokuvan keinoin.

Suosittelen silti kokeilemaan: minkään muun pelin jälkeen ei ole ollut samanlaista ”da fuq juuri tuli pelattua” -oloa.

Thomas Was Alone

Kukapa olisi arvannut nelikulmioista kertovaa puzzle-platformeria näin persoonalliseksi. No, kaikki arvasivat ja osuivat kyllä oikeaan. Pieni indie-klassikkohan tämä on. Helpompi kuin oletin. Eniten pidin violetista tuplahyppyneliskuutiosta ja harmaiden neliöiden kollektiivista.

Titan Attacks!

Peli on käytännössä uusintaversio klassisesta Space Invadersista. ”Puhtain” koko vuonna pelaamani peli. Maasta kuun ja planeettojen kautta alienien kotimaille. Sata kenttää nopeaa retrotykitystä. Tasojen välistä ostetaan lisäpuhtia alukseen. Ampumalla ufoja saa lisäpisteitä ja -rahaa. Sain ensimmäisellä pelikerralla yhtä vaille kaikki trophyt.

Tearaway

Vita-pelaajien paperinen lempilapsi on nykyaikainen vastine Mariolle, Crash Bandicootille ja Sonicille. Jotain jää silti puuttumaan. PS4-versio on hienompi ja smuutimpi, mutta kontrollit, kamerat ja kikat ovat kotonaan vain Vitalla.

To the Moon

RPGMakerilla tehty tarina. Muoto on klassisista japanilaisista roolipeleistä lainattu, mutta pelillisiä JRPG-elementtejä To The Moonissa ei ole. Kirjoittamisen ja tarinoinnin tason on hyvän peruskirjallisuuden tasolla eli aika monta kilometriä tavallisen pelikäsikirjoituksen yläpuolella. Tämä on helposti lähestyttävä peli, jota voi suositella jokaiselle lukutaitoiselle.

Tomb Raider

Niin edgyä, niin grittyä, ja niin toimivaa, mutaista, rouheaa, ruskeanpuhuvaa ja huojuen likaisia vihollisia hakkuukoukuilla huitaisevaa. Kuivuneilla veriroiskeilla peitetty Lara Croft ryönää tiensä läpi viidakon, vuorien ja laivanraatojen. Kun odotukset ovat nollassa, kokemus nousee helpommin kymppiin. Vähän vähemmän lapsellinen Uncharted (ja vähemmän ärsyttävällä päähenkilöllä).

Touch My Katamari

Vitan julkaisupeleihin kuului kierrätysuusinta kulttimaineeseen nousseista Katamari-peleistä, joiden ideana on vierittää palloa arkisissa 3D-ympäristöissä. Jyräämällä esineiden ja olioiden päältä pallo nappaa ne mukaansa ja kasvattaa kokoaan, kunnes se on niin suuri, että sillä voi rullata autoja ja taloja. Saattaa vaikuttaa siltä, että kyse on vain sekopäisestä japanilaisesta huumorista, kosmoksen kuninkaasta ja homomuodista, mutta pelisarja on myös ansiokasta pääoman kasaamispakon kritiikkiä: auktoriteetti määrää meidät rullaamaan pikkuista palloamme esineiden ja elävien olentojen yli, kunnes pallomme jyrää lopulta koko planetaan.

Touch on lyhyt peli ja pelaamisen arvoinen, jos löytyy halvalla. Tästä jäi hyvä mieli, koska en ollut aikaisemmin pelannut Katamareja ja tämä oli ensimmäinen Vita-kokemukseni.

The Walking Dead Season One + 400 Days

Monet pitävät Walking Deadia vuoden 2012 parhaana pelinä. Se saattaa olla parhaita viime vuosina peleihin kirjoitettuja tarinoita, mutta pelattavaa siinä on vähän, eivätkä valinnat lopulta ole lainkaan niin merkityksellisiä kuin Heavy Rainissa. Kun Heavy Rain voi päättyä kaikkien henkilöiden kuolemaan, Walking Deadissa päähenkilöt selviävät loppuun asti valitsi miten valitsi. Eteen tulee säännöllisesti keinotekoiselta tuntuvia ”vaikeita moraalisia valintoja” siitä, kenet haluaa pelastaa, tyyliin ”paina A jos haluat pelastaa Pertin, paina B jos haluat pelastaa Jaanan”. Pelaaminen voisi olla vähän subtiilimpaa. Koukutuin silti niin, että pelaan Walking Deadeja varmasti niin kauan kun niitä julkaistaan.

Watch_Dogs

Kello_koirat oli vuoden 2014 myyntimenestys ja monille jättipettymys, koska tarina oli aikuisen miehen surkea yritys kirjoittaa angstisille lapsille ”edgy” ja ”gritty” kostokertomus, visuaalit jäivät kauas promovideoista ja peli kärsi Ubisoftin open bloat -genren ongelmista eli hirveästä määrästä yhdentekevää kerättävää ja muuta tauhkaa, jolla ei ole mitään merkitystä pelin tai sen maailman kannalta. Ongelmista huolimatta peli liimasi tv:n eteen alusta loppuun. Kyber-Chicagossa on hauska kaahata ja hakkeroida. Yllättäen parasta pelissä on moninpeli. Watch_Dogs oli minulle se PVP-moninpelikokemus, jota Dark Soulsit ovat toisille. Varjostin, hakkeroin, jahtasin ja pakenin toisia tuntien ajan ja kohosin pelin parhaan kahdeksan prosentin joukkoon. Sitten yksinpelin juoni lässähti lopullisesti ja lakkautti mielenkiinnon peliä kohtaan. Silti: vahva suositus, jos ei ole täysin kyllästynyt Assassin’s Creedeihin ja Far Cryhin.

Velocity 2X

Heti kun yritän kirjoittaa pelistä jotain, koen liian voimakasta tarvetta aloittaa se uudestaan. Väite: Velocity 2X on paras 2000-luvulla julkaistu 2D-peli. Se opettaa, mitä on flow.

Velocity Ultra

Velocity 2X:n jälkeen oli pakko saada lisää. Alkeellisempi versio 2Xstä. Tasohyppelykohtaukset puuttuvat harmillisesti. Silti mainio pystysuunnassa etenevä 2D-avaruusräiskintä. Pikateleporttaaminen on pelin uusi keksintö, joka mahdollistaa epälineaariset kentät.

VVVVVV

Kolme tuntia, 901 kuolemaa. Eräänlainen avoimen maailman HC-tasohyppely, jossa ei voi hyppiä. Mainio.

Year Walk

Pelkään helposti. Year Walkin vanharuotsalaisessa talvimaisemassa pelko iski, kun astuin puun sisään ja yritin navigoida labyrinttia etsimällä epävireisten haamunaisten äänien joukosta yhtä vireessä olevaa huutoa. Kun ensimmäinen jump scare iski, aloin hikoilla. Hikoilen aina hyviä kauhupelejä pelatessa.

Kaunis ja yllättävä seikkailu, jota en halua ikinä pelata uudestaan.

Pelasin pelin joululomalla pohjoisessa, ja pelin jälkeen lähdin yökävelylle säkkipimeään metsään. Siinä oli hyisestä lammesta nousevat hevosenpäät mielessä.

2 thoughts on “Lyhyitä peliarvosteluja

  1. Pingback: Sata peliarvostelua ja muita kuulumisia – Peliskooppi

  2. Pingback: Yleisön pyynnöstä: lista pelatuista peleistä 2013-2015 – Peliskooppi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *