Muutama sana kaikista vuonna 2013 pelatuista peleistä eli top 52

catherine_1252011_02-600x337

Laskujeni mukaan pelasin vuonna 2013 loppuun asti 52 peliä. Alla muutama sana jokaisesta. Pelit ovat summittaisessa järjestyksessä: viimeisenä mainittu ei välttämättä ollut ”paras” mutta se teki suurimman vaikutuksen.

52. Resident Evil 4 (PC)

Yksi suurimpia pelialalla kohtaamiani pettymyksiä (suhteessa pelin saamiin kehuihin). Ensimmäiset kaksi tuntia menettelevät oikein hyvin. Sen jälkeen peli on tökerö, tylsä, harmaa, räikeän ylipitkä, hölmö, stereotyyppinen, itsetiedottoman kliseinen, seksistinen, epälooginen, täynnä pelimekanistisia sudenkuoppia ja hatusta vedettyjä ”lällällää, täältä tulee tällanen ja sitse tappaa sut” quick time event -yllätyksiä. Väänsin pelin läpi väkisin pksun kanssa, koska oli pakko nähdä kuinka huonoksi aikanaan vuoden parhaaksi väitetty peli pystyy vajoamaan.

Aika huonoksi, vaikka pelin loppuun sijoitettu labra-alue esti peliä höyrystymästä ilmakehään oman huonoutensa aiheuttaman häpeän voimalla. Kirjoitan tästä lisää myöhemmin.

51. Bioshock Infinite (PC)

Visuaalisesti kaunis tekele. Pilvissä liitelevä kaupunki on harvinainen miljöö. Kuten kirjoitin: pelissä on muutama jippo, kuten ilmakiskoilla matkustaminen ja toismaailmaisten repeämien avaaminen. Kaikilta muilta osa-osin peli epäonnistuu ja pettää aikaisemmat Bioshockit. Infinite on tylsä ja geneerinen ammuskelu konservatiivisella sanomalla: tarinan viesti on, että totalitarismin ja rasismin vastustajat ovat yhtä pahoja kuin totalitarismin ja rasismin tukijat. Mustat ja Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliike kirjoitetaan uusiksi ja demonisiksi. Peli yrittää olla yhteiskunnallinen, mutta käsikirjoittajan näkemys asioista on yhtä monisyinen kuin kaksi yhteen iskettyä Duplo-palikkaa, joiden päälle on kuolattu. Tämä kirjoitus kertoo olennaisen.

Jos Bioshockit kutkuttavat, kannattaa pelata ykkönen ja kakkonen ja unohtaa Infiniten olemassaolo.

Tai ehkä sittenkin kannattaa naulata peli valokeilaan ison tuotantobudjetin epäonnistumisen monumentiksi.

50. Thirty Flights of Loving (PC)

Yleensä pidän niin sanotuista taidepeleistä. Jos on olemassa sellainen x, että x on Taidepeli, niin Thirty Flights of Loving on tämä x. Se on pelaamisen arvoinen kokemus eikä vie elämästä kuin 20 minuuttia. Erityisen hauska tai vaikuttava peli se ei minulle ollut. Thirty Flights on yhtä aikaa liian sekava, näppärä ja kuitenkin liian yksinkertainen.

Hyvissä taidepeleissä poikkeuksellista on se, miten niitä on täysin mahdotonta ajatella muuna kuin pelinä. Thirty Flightsin kohdalla tuntuu, että pelissä on niin vähän varsinaisesti pelattavaa, että kokemuksen voisi tuottaa myös kokeellisen elokuvan keinoin.

Suosittelen silti kokeilemaan: minkään muun pelin jälkeen ei ole ollut samanlaista ”da fuq juuri tuli pelattua” -oloa.

49. Call of Duty: Ghosts (PC)

Kuvat kertovat tarpeeksi. Tulee ikävä COD4:n yksinpeliä. Joka sekin jäi minulta kesken.

48. DLC Quest & Live Freemium or Die

DLC Quest on tarkoituksellisen tökerö tasohyppelypeli, jossa kaikki ominaisuudet vaativat mikromaksua (pelin sisäisellä valuutalla). Hahmo ei osaa esimerkiksi hypätä ilman DLC-lisäpakettia, samoin äänet puuttuvat, ja niin edelleen. Nyt olenkin jo pilannut tämän pelimuotoisen vitsin kertomalla sen.

Parodiapelin ilmaisema kritiikki kyllä osuu: nykyään jo pelin julkaisupäivänä saattaa tulla myyntiin lisämaksusta ladattavia paketteja, jotka on ”pakko” hankkia pelikokemuksen täydentämiseksi. En lämpene rahastukselle. Onneksi DLC Questin sai eurolla alesta.

47. Diablo III (PC)

Yksinkertainen, typerä ja kasuaali mutta koukuttava peli. Blizzardin ylimielisyyden aistii jokaisessa dialogissa ja juonenkäänteessä: ”Tätä ostetaan ja pelataan, vaikka syöttäisimme mitä tuubaa.” Pelin käsikirjoitus ja ääninäyttely ovat niin huonoja, ettei se ole enää hauskaa, toisin kuin vielä kakkosessa. Pelissä ei ole merkityksen tuntua, kun rahalla ei ole väliä (kultaa saa vielä maaliskuuhun asti loputtomasti myymällä tavaraa auction housessa), hahmoja ei voi kehittää aidosti ja arvokkaita maagisia esineitä löytyy minuutin sisällä viisi.

Diablo 3 toimii, jos nauttii tietokonetuolilla istumisesta ja haluaa kehittää sormiaan naksuttelemalla hiiren nappuloita tuntikausia.

Yhteenvetona: kyyninen kasa kumisevaa mutta lievästi addiktoivaa muovia. En usko, että jaksan vaivautua pelaamaan keväällä julkaistavaa (ja todennäköisesti ylihinnoiteltua) lisäosaa.

46. Gravity Bone (PC)

Thirty Flights of Lovingin tekijän aikaisempi peli on lyhyt ja absurdi, alun perin modina toteutettu Hitman-parodia. Tämä oli niin älytön, että pidin. Erityisesti alusta ja lopusta.

45. Beyond: Two Souls (PS3)

Uskoin wannabe-auteur David Cageen. Tämä peli osoitti, että usko ei riitä. Olin pelin epäonnistumisesta niin pettynyt ja katkera, että teki mieli sanoa: maailma on vähän huonompi paikka, koska tämä peli on olemassa. Niin suuri potentiaali tässä tuhoutuu niin masentavalla tavalla. Hajanainen ja väkinäinen klisesommitelma, jolla on hetkensä: kohtaukset lapsuudesta ja treffeille valmistautuminen ovat pelimedian kannalta. Panin muistiin.

44. Defense Grid (PC)

Klassinen ja kaunis tower defense -naksuttelu, johon on tehty loputtomasti lisäkarttoja ja DLC:tä. Pelasin tätä usein podcasteja ja luentoja kuunnellen.

43. Limbo (PC)

Välipalamainen puzzle-tasohyppely. Kun puhutaan mustavalkoisista indie-peleistä, tämä on viihdyttävimmästä päästä. Ei olisi saanut yhtä paljon huomiota ilman artsya ulkonäköä.

42. Machinarium (iOS)

Robotin matka ryysyistä yläilmoihin. Omalaatuisen kodikas dystopiamiljöö. Melko vaikea, pelimekanistisesti perinteinen klikkausseikkailu, josta pidin huumorin, tunnelman ja robottimiljöön vuoksi. Kannattaa pelata tunnelman tähden, jos hermot kestävät puzzleja.

41. Flow (PS3)

Thatgamecompanyn pelit ovat terapiaa. Flow’ssa liikutaan meressä rauhoittavan värisillä 2D-tasoilla ja syödään pienempiä organismeja. Ohjaus tapahtuu harvinaisesti kokonaan ohjainta kallistamalla, tateilla ja napeilla ei tee mitään. Peli on kuitenkin liian rajoittunut ja tylsähkö, jotta sitä jaksaisi pelata läpipeluun edellyttämää tuntia pitempään.

40. Badland (iOS)

Omalaatuinen yhden napin sidescroller. Upean näköinen ja kuuloinen. Tuo mieleen Limbon visuaalit mutta väritettynä. Lisätavoitteiden suorittaminen on usein aivan liian vaikeaa. Toisaalta en koskaan onnistunut saamaan kolmea tähteä läheskään kaikista Angry Birdsin kentistä.

39. Kingdom Rush (Android)

Erittäin hyvä perus-mobiilitornipuolustus. Ohjattavat sankarit ja joukkoja ulos pumppaavat kasarmit ovat hyvä lisä. Kampanja on turhan lyhyt. Plussaa huumorista ja itsetietoisen kliseisestä lopputaistelusta.

38. Kingdom Rush Frontier HD (iOS)

Frontier on sama kuin tavallinen Kingdom Rush mutta uusilla sankariyksiköillä ja pitemmällä kampanjalla. Vaikeustaso on tasaisempi ja paremmin kohdallaan kuin ykkösessä, joten tämä on parempi.

37. Rymdkapsel (Android)

Tetriksen ja reaaliaikaisen strategian abstraktiksi pelkistetty yhdistelmä. Tekijöiden lupaus avaruusstrategian meditatiivisuudesta pitää paikkaansa. Häviö on väistämätön, mutta pelaajasta riippuu, tuleeko tappio ennemmin vai myöhemmin.

36. Battlefield 3 (PS3)

Playstation plus -tilaus tarjosi kesällä Battlefieldiä, ja ajattelin, että kai yksinpeliä voisi läpällä kokeilla. Juoni on tolkuttoman houriva, maisemat hienoja, hahmot karskeja. Battlefieldin yksinpeli on aina naurun ja säälin kohteena, mutta minusta on hienoa, ettei peli yritä olla mitään muuta kuin halpa action- ja sota-leffojen muotoinen putki. Erityisesti pidin kaupunkiosuuksista Pariisissa.

Ammuskelupelin mekaniikka on hiottu tässä niin hyväksi, että sitä vatkaa kernaasti PS-ohjaimellakin. Ymmärrän kyllä BF3:n lumon.

35. Sine Mora (Vita)

Sadistinen, välillä silpovan vaikea, virheistä julmasti rankaiseva unkarilainen sivuttain vierivä visuaalisesti upea 2D-lentoammuskelu. Jos taidot riittävät, tämän lentää läpi kahdessa tunnissa. Minulta meni kolme. Peliaikaan mahtui aika paljon ragetusta ja quittaamista. Palasin silti takaisin, koska peli kasvattaa taitoja samaan tapaan kuin vanhan ajan pelihallipelit, joissa piti maksimoida yhden kolikon riittävyys.

34. Bastion (iOS)

Värikäs ja tunnelmallinen indie-toimintaroolipeli, jossa on käytetty kertojan ääntä Stanley Parablen jälkeen parhaiten tähän mennessä. Kertoja reagoi pelaajan toimintaan sekunti sekunnilta ja kahdentaa ruudulla näkyvän pelin äänellisellä tasolla. Ratkaisu panee miettimään, miksei sitä ole ennen kokeiltu.

Toisaalta näin tarkka kerronta toimii ehkä parhaiten juuri tämän kokoisessa ja mittaisessa pelissä: ei lyhyessä eikä pitkässä. Stanley Parablessa tällainen kertojafunktio ylikellotetaan; SP toimii myös Bastionin parodiana ja kritiikkinä.

33. Ridicoulous Fishing (Android)

Ensin, matkalla alaspäin, kaloja väistellään laitetta kallistelemalla. Sitten, paluumatkalla pintaan päin, kaloihin yritetään osua. Lopuksi kalat heitetään ilmaan ja ammutaan kappaleiksi. Saaduilla myyntirahoilla ostetaan lisää vehkeitä ja prosessi toistetaan.

Usko tai älä, myös pelin tarina on kokemisen arvoinen. Vihje: arktisella merellä kannattaa naarata pohjaan asti.

Pelimekaniikan ja pelillisten tasojen näkökulmasta tämä on vuoden parhaita pelejä. Jos et usko, lue tämä teksti.

32. dys4ia (selainpeli)

Nopeilla leikkauksilla etenevä & kokemuksia hienovaraisesti välittävä peli sukupuoltaan korjaavan ihmisen hormonihoidosta. Jos on 15 minuuttia aikaa, tämä kannattaa pelata heti.

31. Touch My Katamari (Vita)

Vitan julkaisupeleihin kuului kierrätysuusinta kulttimaineeseen nousseista Katamari-peleistä, joiden ideana on vierittää palloa arkisissa 3D-ympäristöissä. Jyräämällä esineiden ja olioiden päältä pallo nappaa ne mukaansa ja kasvattaa kokoaan, kunnes se on niin suuri, että sillä voi rullata autoja ja taloja. Saattaa vaikuttaa siltä, että kyse on vain sekopäisestä japanilaisesta huumorista, kosmoksen kuninkaasta ja homomuodista, mutta pelisarja on myös ansiokasta pääoman kasaamispakon kritiikkiä: auktoriteetti määrää meidät rullaamaan pikkuista palloamme esineiden ja elävien olentojen yli, kunnes pallomme jyrää lopulta koko planetaan.

Touch on lyhyt peli ja pelaamisen arvoinen, jos löytyy halvalla. Tästä jäi hyvä mieli, koska en ollut aikaisemmin pelannut Katamareja ja tämä oli ensimmäinen Vita-kokemukseni.

30. Plants vs. Zombies 2 (iOS)

Ensimmäinen todella hyvä ja säädyllinen free to play -mobiilipeli. Tai oli, kunnes uusin päivitys hävitti kerättävät tähdet ja avaimet ja korvasi pelin hienot kartat yhdentekevillä putkireiteillä. Päivityksen jälkeen menetin kaiken mielenkiinnon peliin. Kuolkaa konkurssiin, EA.

29. Sacrilege (selainpeli)

”INITIATE FUCKPLAN.” Tekstipohjainen peli klubbailusta ja seksistä naisen näkökulmasta. Pelaa, pelaa, pelaa.

28. Stanley Parable (PC)

Pelaa pelejä. Sitten pelaa Stanley Parablea ja lue tämä. Peli on, hyvässä merkityksessä, ”postmodernein” ensimmäisen persoonan peli. Tai, no, Thirty Flights of Loving on vielä postimpi ja modernimpi. Mutta Stanley on parempi.

27. Year Walk (iOS)

Pelkään helposti. Year Walkin vanharuotsalaisessa talvimaisemassa pelko iski, kun astuin puun sisään ja yritin navigoida labyrinttia etsimällä epävireisten haamunaisten äänien joukosta yhtä vireessä olevaa huutoa. Kun ensimmäinen jump scare iski, aloin hikoilla. Hikoilen aina hyviä kauhupelejä pelatessa.

Kaunis ja yllättävä seikkailu, jota en halua ikinä pelata uudestaan.

Pelasin pelin joululomalla pohjoisessa, ja pelin jälkeen lähdin yökävelylle säkkipimeään metsään. Siinä oli hyisestä lammesta nousevat hevosenpäät mielessä.

26. Little Inferno (iOS)

Briljantti satiiri mikromaksuista ja pelaamisesta. Little Infernossa poltetaan tavaroita takassa. Takka edustaa vaikkapa tv:tä tai tietokoneen näyttöä ja tavaroiden polttaminen rahan tuhlaamisen hyödyttömyyttä. Pelin loppu on hieno. Sitä paitsi tavaroiden polttaminen kombona on hauskaa.

25. Hundreds (iOS)

Mobiilipelien haute couture. Sata kenttää modernia monisormista eleganssia. Täp täp täp täp.

24. Ico HD (PS3)

On elokuvia, joista en pidä, mutta jotka olen pakottanut itseni katsomaan, koska kokemus on tuntunut tärkeältä. Pelien puolella tällaiset ovat harvinaisempia: jos peliä ei ole hauska pelata, jätän sen kesken. Ico on poikkeus. Se on jokseenkin tylsä, ruma ja ärsyttävä nimenomaan pelinä. Tunnelmana ja sävyjen maalaajana peli on kuitenkin poikkeus. Icossa vähäeleisyyttä ja selittämättömyyttä hyödynnetään harvinaisella tavalla.

23. Planetary Annihilation (PC)

Listaamalla tämän rikon omia sääntöjäni: Planetary Annihilationin betaa ei ole mahdollista pelata ”läpi”. Betaa tuli hakattua sekä tekoälyn että ihmisen kanssa toistakymmentä tuntia. Tuin peliä aikoinaan Kickstarterissa, ja vaikka ensikosketus betaan tuntui pikemminkin alphalta, uskon, että tästä tulee vielä kelpo kalu. Kyseessä on kokonaisiin aurinkosysteemeihin levittäytyvistä reaaliaikaisista robottistrategiamatseista tavalla, joka jatkaa Total Annihilationin (1997) perinnettä. Pelissä on virkistäviä ratkaisuja, kuten mahdollisuus jakaa yhden armeijan komentajuus useamman ihmispelaajan kesken.

22. Antichamber (PC)

Portal-peleissä pelaaja etenee selvittämällä puzzleja test chambereissa. Antichamber viittaa jo nimessään siihen, että kyseessä on Portalin dekonstruktio ja eräänlainen paha kaksoisolento. Peli on epälineaarinen, epäeuklidinen, epäselvä ja epäilyttävä. Tunnelma on David Lynchin leffasta. Ympäristö muuttuu sen mukaan, mihin katsoo ja mistä suunnasta. Uloskäynnit ja ovet johtavat yllättäviin paikkoihin. Lattian yli pääsee kävellen, mutta jos hyppää, putoaa psykedeeliseen värikuiluun. En ole varma, onko Antichamberin pelaaminen aina hauskaa, mutta olen erittäin iloinen, että tämä peli on olemassa. Super Hexagonin, Hotline Miamin ja Sine Moran lisäksi vaikeimpia tänä vuonna pelaamiani pelejä. Tv Tropes -sivuston lista kuvaa peliä hyvin.

21. Bioshock (PC)

Kuusivuotiaaksi kaunis ja pelottava tunnelma-ammuskelu/seikkailu. Kauhuelementit on toteutettu maulla, hahmonkehitys koukuttaa ja plot twist on pelihistorian nerokkaimpia (ja nykyisin kuluneimpia) kommentteja pelaajan ja pelattavan suhteesta. Merenpohjaan rakennettu Rapturen kaupunki houkuttelee puskemaan eteenpäin. En silti ole täysin varma, mistä pelin kulttimaine tulee. Pelaamisen kannalta kevyitä RPG-elementtejä, seikkailua ja FPS:ää naittavassa Bioshockissa ei ole mitään todella uutta (ei vaikka yrittäisin sijoittaa itseni takaisin vuoteen 2007).

Ehkä mainetta selittää tunnelma ja Ayn Randin filosofian kommentoiminen: koska iso osa markkinoiduimmista peleistä on niin typeriä, filosofiaviittaukset tekevät peleissä erityisen syvän vaikutelman.

20. Bioshock 2 (PC)

Bioshockin jatko-osa on briljantti ja aliarvostettu. Alku kääntää ykkösen asetelman nurin: big daddy -robotit eivät ole enää pelaajan pahin uhka, vaan pelaaja itse on yksi big daddy. Ykkösen mekaniikat on hiottu täydellisiksi. Pelissä ei ole mitään ärsyttävää, virheellistä tai huonoa. Perusjutut toimivat loistavasti ja niihin on lisätty maltillinen määrä kikkoja. Bioshock 2 on kaunis, hienon kuuloinen ja tarjoaa mahdollisuuksia oveliin ansaväijytyksiin ja järisyttäviin taistelukohtauksiin. Tämä, Blood Dragon ja Shadow Warrior olivat parhaat vuonna 2013 pelaamani ensimmäisen persoonan ammuskelut.

19. Grand Theft Auto III (iOS)

Sivistyin viimein tällä open world -genren lopullisesti avanneella klassikolla. Mykkä päähenkilö tuo mieleen japanilaiset roolipelit. GTA3:ssa ei ole paljon mitään turhaa, tai yhtä hyvin voi sanoa, että koko peli on niin mahtavan turha. Lisäksi Scarfacen soundtrack on niin hyvä. Push it to the limit!

18. Thomas Was Alone (Vita)

Kukapa olisi arvannut nelikulmioista kertovaa puzzle-platformeria näin persoonalliseksi. No, kaikki arvasivat ja osuivat kyllä oikeaan. Pieni indie-klassikkohan tämä on. Helpompi kuin oletin. Eniten pidin violetista tuplahyppyneliskuutiosta ja harmaiden neliöiden kollektiivista.

17. Duke Nukem 3D (PC)

Dat level design. Damn! Pelasin pksun kanssa joululomalla co-oppina. Pelin ajan yli kestävä hauskuus ja intensiteetti sykityttää. Sen sijaan paranoidi muukalaisvihamielinen ”ne vie meidän naiset” -machoismi parodian varjolla ei sytytä vieläkään. Dukesta täytyy kirjoittaa lisää.

16. The Walking Dead Season One + 400 Days (PC)

Monet pitävät Walking Deadia vuoden 2012 parhaana pelinä. Se saattaa olla parhaita viime vuosina peleihin kirjoitettuja tarinoita, mutta pelattavaa siinä on vähän, eivätkä valinnat lopulta ole lainkaan niin merkityksellisiä kuin Heavy Rainissa. Kun Heavy Rain voi päättyä kaikkien henkilöiden kuolemaan, Walking Deadissa päähenkilöt selviävät loppuun asti valitsi miten valitsi. Eteen tulee säännöllisesti keinotekoiselta tuntuvia ”vaikeita moraalisia valintoja” siitä, kenet haluaa pelastaa, tyyliin ”paina A jos haluat pelastaa Pertin, paina B jos haluat pelastaa Jaanan”. Pelaaminen voisi olla vähän subtiilimpaa. Koukutuin silti niin, että pelaan Walking Deadeja varmasti niin kauan kun niitä julkaistaan.

15. Hotline Miami (Vita)

Pidätkö ihmisten satuttamisesta? Jos et pidä, miksi sitten pelaat väkivaltaisia pelejä?

Näin kysyy ultaväkivaltainen 2D-retropeli. Vastaus kuuluu: kyllä, väkivalta on erittäin hauskaa. Samalla se on ongelmallista.

Hotline Miami on erittäin häiritsevä ja erittäin koukuttava peli. Se julkaisiin PC:lle jo 2012, mutta 2013 ilmestynyt Vita-versio on minusta optimaalinen pelin rytmin kannalta (pelisessio on nopea aloittaa ja lopettaa). Tätä peliä on mahdotonta kuvitella kosketuskontrolleilla.

14. Shadow Warrior (2013, PC)

Viime vuosilta ei tule mieleen yhtä hyvää ensimmäisen persoonan ammuskelua (paitsi FC3: Blood Dragon). Ammuin tosin Shadow Warriorissa melko harvoin; katana on sen verran tehokas ase Lo Wangin käsissä. Tappaminen ei ole ikinä ollut niin hauskaa. Paitsi ehkä Duke Nukem 3D:ssä. ”Sluriluiz”, kuuluu ääni kaulasta, kun pää irtoaa ja lentää verisessä kaaressa japanilais-kiinalaisen (?) temppelin permanolle. Tässä on kerrankin FPS-yksinpeli, joka kestää laadukkaana alusta loppuun. Kesto on pitkä, ehkä hivenen liiankin pitkä.

13. Remember Me (PC)

Mainettaan parempi cyberpunk-mätkintäseikkailu neo-Pariisin slummeissa ja pilvenpiirtäjissä. Onnistuu käsittelemään muistamista, suuryhtiöiden kritiikkiä, ilmastonmuutosta, eriarvoisuutta kaupungissa ja muita peleissä harvemmin nähtyjä teemoja. Peliä arvosteltiin lineaarisuudesta, mutta ei kai avoin maailma ole mikään itseisarvo. Lisää tekstiä tästä tulossa.

12. To the Moon (PC)

RPGMakerilla tehty tarina. Muoto on klassisista japanilaisista roolipeleistä lainattu, mutta pelillisiä JRPG-elementtejä To The Moonissa ei ole. Kirjoittamisen ja tarinoinnin tason on hyvän peruskirjallisuuden tasolla eli aika monta kilometriä tavallisen pelikäsikirjoituksen yläpuolella. Tämä on helposti lähestyttävä peli, jota voi suositella jokaiselle lukutaitoiselle.

11. Shadow of the Colossus HD (PS3)

Kolossin varjo on melankolisin koskaan pelaamani peli. Sankaritar on kuollut jo valmiiksi pelin alkaessa ja makaa pelin ajan ruumiina kivivuoteella. Pelin edetessä miespäähahmo menettää inhimillisyytensä pienin palasin. Sankarin uskollinen hevonen putoaa rotkoon kriittisessä kohdassa. Ja loppu, mihin sitä voi edes verrata? Pelillä on kulttimaine hyvästä syystä. Kolossin varjoon törmää pop-kulttuurissa romaaneista (Juhana Pettersson: Sokerisamurai) elokuviin (Reign Over Me) ja musiikkiin (Shadow of the Colossus).

10. Gone Home

Gone Home on ehkä isoin askel, jonka pelit ottivat eteenpäin vuonna 2013. Myös siltä kannalta, että peli provosoi Ian Bogostin kirjoittamaan tykin kritiikin.

Niille, jotka eivät ole kuulleet: Gone Home on parituntinen tutkimusretki taloon, jota tutkimalla avautuu tarina teini-iästä ja queerista rakkaudesta.

Pelaa tämä, jos olet ennakkoluuloinen ja ajattelet kaikkien pelien olevan konservatiivista paskaa.

9. Spec Ops: The Line (PC)

Kuumeinen käsikirjoitus, hiekka-apokalyptiset visuaalit Dubaista, Pimeyden sydäntä ja Ilmestyskirja. Nytiä seuraava tarina, täydellinen ääninäyttely, vähitellen houreisemmaksi muuttuva tunnelma ja monta loppua twisteillä. Annan keskinkertaisen ammuskelumekaniikan anteeksi, koska peli onnistuu muussa niin hyvin. Spec Ops on matka tiedostamattomaan, vainoharhaan, militarismiin, tappamisen etiikkaan ja pelaamisen kääntöpuolelle. Ehkä vielä peliäkin parempaa on sitä käsittelevä kirja.

8. Resonance of Fate (PS3)

Tuhrasin tähän vähälle huomiolle jääneeseen JRPG:hen 66 tuntia. Paras pelaamani PS3-roolipeli. On surullista ajatella, miten paljon enemmän julkisuutta ultratylsä Final Fantasy XIII sai tähän verrattuna. Resonance of Fatessa on kaikista pelaamistani roolipeleistä omaperäisin ja paras taistelusysteemi, ovelin maailmankartta ja hienoin pukeutumisjärjestelmä (mikä on tärkeämpi asia kuin voisi luulla).

Jotkut väittävät peliä ylipitkäksi. Minä viihdyin. Saatan jopa pelata vielä new game plussan.

7. Grand Theft Auto V (PS3)

Ennalta-arvattava, hauska, teknisesti upea saavutus. Pikkupoikien rellestyshiekkalaatikko, jossa viihtyy, vaikka ei olisi pikkupoika. Pelasin pelistä 96 prosenttia, käytin 62 tuntia ja kirjoitin kasan muistiinpanoja. Parasta oli yksinkertaisesti autolla ajaminen. Pitäisikö hankkia ajokortti vielä joskus?

6. Flower (Vita)

Aloitin tämän jouluaattona viinilasi kädessä nojatuolissa takan edessä. Jatkoin jouluaterian jälkeen ja pääsin läpi neljältä jouluyönä. Millaista on olla kukan terälehti unessa? PC-only-pelaajat eivät taaskaan tiedä mitä menettävät.

5. Far Cry 3: Blood Dragon (PC)

Mi’ on tuo neonhohtoinen ääni? Onko se seireeninkutsu? Ei, se on verilohikäärmeen karjaisu. Seireenit eivät pärjää Blood Dragonin imulle. Olen kasarin lapsi, joten tunnen olevani kotona, kun syntikkapoppi soi ja juustoiset one linerit lentävät. Blood Dragon edustaa minulle paluuta lapsuuden siihen vaiheeseen, kun vanhempien kauppareissuilla jäin Prisman videovuokraamoon yytsäilemään vuokrattavia NES-pelejä.

Pelin avulla voi opettaa paljon siitä, mikä FPS-peleissä toimii ja mikä ei. Jokaisen pelintekijän pitäisi pelata Blood Dragon ja miettiä, mitä pelidesignillistä klisettä kulloinkin parodioidaan ja miksi. Sen jälkeen pitäisi miettiä, miksi Blood Dragon on niin hyvä peli kaikista kliseistä huolimatta eli niiden vuoksi.

Pelaan tätä yhä uudestaan ja nautiskelen hitaasti kuin hyvää savuista viskiä.

4. The Last of Us (PS3)

Gone Homen ohella tärkeä siirtymä pelaamisen historiassa 2013. GTA:n jälkeen vuoden toiseksi kalutuin peli. Mahtava tarina yhdistyy erinomaiseen pelattavuuteen. Last of Us on paras variaatio viime vuosina ylikäytetystä zombielementistä.

Peli on silti päässyt liian helposti karkuun kaikkea kritiikkiä. Esimerkiksi: kenttädesign on luontevaa ja pelaamisen rytmi on kohdallaan, kunnes hahmot jälleen kerran törmäävät selittämättömään laatikkoareenaan, joka tulvii ihmisvihollisia ja mätkii pelaajaa märällä rätillä naamaan: ”Älä unohda että tämä on ammuskelipeli ja tässä pitää olla taisteluareenoja.” Olisiko peli tosiaan menettänyt jotain, jos siinä olisi ollut vähemmän laatikkohetkiä ja pakollisia ihmisvihollisia?

3. Heavy Rain (PS3)

Heavy Rainista on kirjoitettu niin paljon, että tekee mieli olla hiljaa. Peli pääsee – hyvässä mielessä – lähelle elokuvaa, mutta jälkikäteen ajateltuna juoni on iso reikä ja naispääosa kyseenalainen. Entä sitten? Peli on niin hyvä. PC-pelaajat tapaavat ylistää Walking Dead -pelisarjaa, ja vaikka sarja ansaitseekin kaikki kehut, niin harmittaa, että moni sen faneista tuskin tulee pelanneeksi paljon monipuolisempaa Heavy Rainia. Pelissä kaikki tukee tunnelmaa ja kokemusta loistavasti: värit, sää, musiikki, UI, dialogi, rytmitys, kontrollit. Walking Deadin valinnat tuntuvat höyhenenkevyiltä Heavy Rainin traagisten pakkojen rinnalla.

2. Journey (PS3)

Pelielämäni parhaat kolme tuntia. Paras ”taidepeli”, paras moninpeli, paras selittämätön kokemus; selittämätön, koska Journey on puhtain peliteos, jota on absoluuttisen mahdoton yrittää tuottaa millään toisella medialla. Journey, Flower, Heavy Rain, Catherine ja The Last of Us ovat sellaisia jytkyjä, että PS3 kannattaa omistaa jo niiden vuoksi.

1. Catherine (PS3)

Catherine on intensiivisin, kutkuttavin, nautinnollisin ja hikisin kokemani PS3-peli. Pelin violetti iltatunnelma vastasi sattumalta oman elämäni rytmiä. Oli kuuma kesäviikko ja kävin töissä ja baarissa. Illalla istuin Kalliossa, aamulla raahauduin toimitukseen. Lounastauolla söin falafelia puun juurella ja ajattelin Catherinea.

Pelin päähahmo on Vincent, joka seurustelee Katherinen kanssa. Juuri kun Katherine haluaa vakiinnuttaa suhteen, Vincentin elämään astuu Catherine, tyttöstereotypioiden laatikosta löydetty kaoottinen viettelijä. Vincent itse on stereotypia japanilaisesta miehestä, joka ei osaa sanoa juuta eikä jaata, ei halua sitoutua mutta ei uskalla sanoutua irtikään. Vincent alkaa elää Cheekin tavoin: läträä yöt ja laiminlyö työt. Aamuöisin humalainen mies näkee painajaisia, joissa sokka lähtee kunnolla irti.

Catherinea on vaikea esitellä pelinä, koska auki kirjoitettuna se kuulostaa tolkuttomalta, kuten niin monet parhaista peleistä. Suurin osa peliajasta kuluu kirjaimellisesti painajaismaisia laatikkopuzzletorneja kiivetessä. Kiipeäminen on paljon hauskempaa kuin miltä se kuulostaa. Välitasanteilla vedetään henkeä, neuvotaan toisia painajaisissa vaeltavia miehiä ja vastataan rippituolissa henkilökohtaisiin kysymyksiin, jotka vaikuttavat pelin loppuun. Jälkeenpäin näytetään, mitä muut pelaajat ovat vastanneet. Päivisin peli etenee pelaajan tekemien valintojen mukaan videopätkinä. Illat Vincent viettää baarissa, jossa voi muun muassa ryypätä, keskustella muiden asiakkaiden kanssa, tuskailla pankkitilin saldoa ja pelata kolikkopeliä.

Catherinessa pelin kokonaisjärjestelmä kantaa kauas hahmojen yli, ja arkkityyppiset hahmot (Vincent-Hamlet, järjestyksen jumalatar ja kaaoksen ruumiillistuma) antavat sille lisävoimaa kerrankin myönteisellä tavalla. Harvoissa peleissä käsitellään parisuhteen vakiintumisen ongelmaa, lasten saamisen uhkaa (mahdollisuutta?), sukupuolieroja, alkoholia ja painajaisia yhtä aikaa.

Edellä sanotusta on varmasti selvää, että Catherine on kiistanalainen. Erityisesti Japanista periytyvä jako miesten ja naisten keskinäiseen kulttuuriin ja sukupuolten vastakohtaisuuteen tuntuu kaukaiselta. Mutta eivät ”kulttuurierot” ole ennenkään torpedoineet mahtavia kokemuksia. Sitä paitsi pelin etiikka on tärkeä: se opettaa, että valitsipa kaaoksen tai järjestyksen, tärkeintä on toimia konsistentisti ja seisoa valitsemansa asian takana. Älä jahkaile, vaan sitoudu, vaikka sitoutuisit kaaokseen.

Suosittelen pelaamaan helpoimmalla vaikeustasolla.

*

Muuta:

  • Parikymmenminuuttista teknologiademoa Linger in Shadowsia (PS3) ei voi pitää pelinä.
  • Pelasin paljon Super Hexagonia ja Pivvotia, mutta eihän niitä voi päästä läpi. Muitakin mobiilipelejä jäi kesken: Spider, Zombie Gunship, The Room, Desert Bus…
  • Jak & Daxter: The Precursor Legacy jäi kesken lähellä loppua.
  • Kirjoitin ensimmäiset palkkiolliset peliarvosteluni. Aika vaatimatonta touhua toistaiseksi. Kokemus: Sonyn PR-osasto toimii hyvin, mutta Activisionista ei irtoa mitään.
  • Edelleen menossa ja tulee olemaan vielä pitkään: Far Cry 3. Ihan jo trooppisten maisemien takia, vaikka juoni onkin – itsetietoisesta yrityksestään huolimatta – idioottimaisinta kolonialismi-pocahontas-avatar-dudebro-tuubaa sitten 1800-luvun.
  • Mistä tulikin mieleen: en kyllästy Blood Dragoniin koskaan.

Vuoden yllätys: Playstation Vita. Sehän toimii ja sillä tulee jopa pelattua. Tätä kirjoittaessa menossa on Tearaway.

Vuoden inhonkohde: Ubisoftin kurapaska Uplay-drm. En osta enää yhtään Ubisoftin tai EA:n tuotosta, jos ne vaativat Uplayn tai Originin. Lisäksi koen vahingoniloa aina, kun Ubisoft tai EA kärsii.

Loppukaneetti: vaikka PC-pelaaminen porskuttaa, niin valitettavasti viime vuosien kaikkein parhaat pelit on julkaistu vain PS3:lle.