Moninpelien ranking-listoista

Toinen meistä mättää CODeja, Battlefieldiä ja Team Fortressia jossain keskitason päällä. Toinen huomasi jäävänsä viimeiseksi Titanfallin betan ensimmäisessä matsissa: vain viisi tappoa.

Minä olen tuo jälkimmäinen. Pidän itseäni taidollisesti kohtalaisena pelaajana, olenhan viime aikoina läpäissyt esimerkiksi Metal Gear Rising: Revengeancen hardilla ja tykkään pelata VVVVVV:n ja Hotline Miamin kaltaisia ”vaikeita” pelejä. Kilpailullisissa moninpeleissä havahdun kuitenkin omaan surkeuteeni.

Mieleeni on syöpynyt kokemus tukikohtaani vyöryvistä tankeista LOLOLOLOLO-taunttauksen kera Red Alert kakkosessa. 2000-luvun alussa olin usein ykkösenä alkuperäisen Unreal Tournamentin instagib- ja assault-matseissa, mutta sen jälkeen en ole montaa sekuntia pysynyt hengissä moninpeliammuskeluissa.

Kun nyt kokeilin Titanfallia, nautin pelaamisesta, kunnes näin ranking-listan matsin lopussa ja itseni sen pohjalla. Pelaajien asettaminen järjestykseen on jotain, mitä en ole kokenut vuosikausiin, koska olen jättänyt kilpailulliset moninpeli-FPS:t kokonaan väliin. Hierarkia tuntui masentavalta. Miksi pelaaminen ei riitä? Miksi tarvitaan lisäksi numerollinen osoitus pelaajan sijainnista kykyasteikolla? Miksi pelaajat kilpailevat paitsi tiimeinä toisiaan vastaan myös omien tiimiensä sisällä?

En tietenkään esitä näitä kysymyksiä vakavissani. Ne ovat enemmän tunteita kuin jotain, mihin kaipaisin vastausta. Totta kai pelaaja saa kiksejä, kun näkee kohoavansa taulukoissa. Varmasti kohoaisin itsekin, jos pelaisin Titanfallia (tai mitä tahansa moninpeli-FPS:ää) enemmän. Mutta en tiedä haluaisinko. En vain koe tarvetta menestyä kilpailussa ampumalla toisia ihmispelaajia naamaan.

Viime vuoden paras moninpelikokemukseni tapahtui Journeyssa, kun putosin vuorelta ja anonyymi pelikaverini laskeutui alas tarkistamaan, olenko kunnossa ja pääsenkö kiipeämään takaisin.